Kolme tapaa sabotoida omaa oppimistaan

Olen onneton valokuvaaja. Pöllökytkin päälle ja kamera laulamaan. Jälki onkin ollut sen mukaista, latteaa ja tasapaksua.

Minulla on tämmöinen Joka vuosi jotakin uutta -projekti, jonka käynnistin muutama vuosi sitten ja jota aion jatkaa hautaan saakka. Projekti tarkoittaa sitä, että opettelen uuden taidon tai perehdyn syvemmin johonkin pintapuolisesti osaamaani. Digikameran käyttökurssi sopi hyvin projektin henkeen, joten vietin viime viikonlopun kurssilla kameraan tutustuen ja kuvaten.

Vielä perjantaina ajattelin, ettei se kuvaaminen kauhean vaikeaa voi olla, koska homma vaikutti sujuvan laskemalla ja loogisesti päättelemällä. Lauantaina tehtiin käytännön harjoituksia, ja huomasin, että ajattelen joko kuvaa tai kuvan ottamiseen tarvittavia kameran asetuksia - molempien huomioiminen yhtä aikaa ei onnistu.

Sunnuntaina kävimme ryhmässä läpi harjoitustehtävien tuloksia ja totesin taas kerran miten ihmisen on joskus annettava itselleen lupa olla ihan säälittävän huono, jos hän haluaa oppia jotakin. Ei ollut kiva katsella omia mokiaan ja vielä julkisesti näytettynä, mutta sietämällä sen tuskan sain paljon eväitä myöhempiin kuvaustilanteisiin tai kai pitäisi sanoa kuvausharjoituksiin.

Onnellisuushan on tavoiteltavin mahdollisin olotila, joten eikö pitäisi pyrkiä minimoimaan kaikki itsetuntoa järsivät ikävät tunteet? Toki. Olisin voinut välttää itseni säälittävän huonoksi tuntemisen tuskan ainakin kolmella tavalla.

1. Olisin voinut torpata oppimisen tarpeen kokemukseen vedoten. Minähän olen sentään yli 20 vuotta ottanut matkakuvia ilman mitään kursseja. Just! Sehän se onkin arvokasta kun on pitkän aikaa tehnyt samaa asiaa samalla tavalla. 
2. Aina voi vähätellä taitoa, jossa tietää itse olevansa surkea. Valokuva ei ole enää mitään koska kuka tahansa osaa kuvata ja Photoshop hoitaa loput - jos on tällainen harhaluulo, suosittelen lämpimästi samanlaista kurssia, jonka juuri kävin. Valokuva on lisäksi pilattu kaikenmaailman Instagramhöpsötyksillä - tähän en olisi oikeasti voinut vedota, sillä olen nähnyt, että myös Instagram-kuvien joukosta löytyvät sekä ferrarit että ladat.
3. Oman osaamattomuuden aiheuttaman kiukun voi aina ulkoistaa jonkun syyksi. Tämä se vasta helppoa ja hauskaa on, sillä syytettäviä riittää: Olosuhteet, laitteet, käsikirjat, ohjelmat, muut ihmiset, hallitus,  globalisaatio ja paremman puutteessa sää. Opettaja laittoi tekemään osan harjoituksista ulkona eivätkä kuvat onnistuneet kun sormia paleli; kamera oli jo monta vuotta vanha ja muutenkin ihan kakka vehje; manuaalin järjestys oli epälooginen.

Nämä kaikki kolme oman oppimisen sabotointitapaa olen tunnistanut myös silloin kun asetelma on toinen ja minä olen se, joka auttaa muita oivaltamaan uusia asioita! Ainakin kahden ensimmäisen taustalta löytyy näkemys, että on ollut olemassa jokin piste, jonka jälkeen maailma ei olisi saanut muuttua. Kolmas taas viittaa siihen, että ihmisen ei pitäisi itse joutua olemaan vastuussa mistään. “Jonkun” pitäisi hoitaa optimaaliset olosuhteet valmiiksi.

Kuvan lähde: Morguefile (www.morguefile.com)

Työelämässä on vielä paljon ihmisiä, jotka ovat kasvuvuosinaan sisäistäneet maailmankuvan, jonka mukaisesti ihminen voisi olla jollakin tietyllä hetkellä “valmis” ja että kokemuksen kertyminen tarkoittaa samaa kuin relevantin osaamisen lisääntyminen. Tätä näkemystä löytää hämmästyttävän nuoriltakin. Ehkä viimeistään nyt olisi opittava kestämään se, että tuon tuostakin pitää olla ihan sikahuonona ja osaamattomana ihmettelemässä uutta asiaa. Parempi ikuinen betaversio kuin päivittämätön lopullinen versio.