Vuosi ilman nettiä ja kuinkas sitten kävikään

Nuori mies poistuu netistä vuodeksi. Sen vielä ymmärtäisi, jos kyseessä olisi uupunut keski-ikäinen täti, joka ei alunperinkään ole hoksannut mistä internetissä on kyse (kuittailen yleiselle stereotypialle, en oikeasti ajattele näin!) mutta että nuori mies. Diginatiivi, jolle internet on kuin vesi ahvenelle. Hänen täytyy olla jonkin erikoisen maailmasta vetäytymistä ihannoivan uskonlahkon, ituhippiyhteisön tai muuten vain epäilyttävän ryhmittymän aivopesty jäsen.

Netittömyysprojektia ei kuitenkaan voi poistaa mielestään kovinkaan tavanomaisilla selityksillä. Kyseessä on amerikkalainen toimittaja Paul Miller, joka kertoo aloittaneensa netin käytön 12 vuotiaana, ansainneensa sillä rahaa 14-vuotiaasta ja todenneensa 26-vuotiaana olevansa tympääntynyt alituiseen tavoitettavissa olemisen pakkoon ja informaatiovirtoihin. Netittömänä vuotenaan Miller mm. kertoo laihtuneensa kuin huomaamatta, ostaneensa uusia vaatteita, oppineensa lukemaan tekstiä yhtäjaksoisesti sivukaupalla, muuttui sosiaalisemmaksi koska ei voinut paeta tilanteista älypuhelimen näpertelyyn, ja tunsi itsensä kaikin puolin onnellisemmaksi. Kuulostaa ihanalta. Onhan sitä kerran jos toisenkin löytänyt itsensä pohtimasta kaiken online-tekemisen mielekkyyttä ja se pahin epäilys: kuinka suuri osa tuosta on aivotonta ajautumista vain siksi, että on liian vetelä keksiäkseen muuta tekemistä.

Mutta takaisin Milleriin. On kiintoisaa mihin hän lopulta päätyi:

Instead of taking boredom and lack of stimulation and turning them into learning and creativity, I turned toward passive consumption and social retreat.

Netistä tulevan jatkuvan ärsykevirran puute ei pidemmän päälle suinkaan saanut Milleriä hakeutumaan uuden oppimisen ja luovien askareiden pariin vaan hän päätyi passiiviseen kuluttamiseen ja alkoi erakoitua. Eikö tämä ole juuri sitä, mihin internetin sanotaan houkuttelevan? Kokeilun lopputulemana Miller totesi, että netti tai ei nettiä, hän on ihmisenä sellainen kuin on ja vastuussa omista tekemisistään:

What I do know is that I can't blame the internet, or any circumstance, for my problems. I have many of the same priorities I had before I left the internet: family, friends, work, learning. And I have no guarantee I'll stick with them when I get back on the internet — I probably won't, to be honest. But at least I'll know that it's not the internet's fault. I'll know who's responsible, and who can fix it.

Tämä on minusta upea huomio. Jos jotakin jää tekemättä sen vuoksi, että notkui Twitterissä, valinta on oma. On niinikään valinta antaa periksi kaikenlaisille “kuulumisen pakoille” ja muiden ihmisten “kivenpyöritysprojekteille”. Me kaikki, niin alle kolmikymppiset paulmillerit kuin nettitäditkin, opettelemme ilmeisesti vielä suhtautumista siihen, että elämme käsinkosketeltavan ja virtuaalisen maailman rajapinnassa, ja ne molemmat ovat meille totta. Kun määritellään digitaitoja, vastuun ottaminen omasta toiminnasta ja omien rajojen vetäminen tulevat oppituntina heti sen jälkeen kun osataan säätää yhteisöpalveluiden yksityisyysasetukset ja liittää kuva tviittiin.

En kylläkään voi olla ajattelematta, että Paul Millerille tämä koe oli ainakin käytännön välttämättömyyksien suhteen paljon helpompi, kuin mitä vastaava olisi esimerkiksi minulle: The Verge maksoi Millerille kokeen raportoinnista, joten ensimmäinen iso pulma eli miten hoitaa työnsä ilman nettiä ratkesi siinä. Vuosi poissa netistä olisi mahdoton ajatus mikäli pitäisi jatkaa työntekoa ja toimia normaalisti suomalaisen yhteiskunnan jäsenenä. Sen minkä netittömästi eläen esimerkiksi ajassa säästäisi, tärväisi jonottamiseen ja siirtymissä luukulta luukulle.