Sellainen oli MOOC

Maaliskuussa aloitin kaksi MOOC-kurssia (Massive Open Online Course): Gamification ja Surviving Disruptive Technologies. Gamification-kurssin tein tunnollisesti viimeistä tehtävää myöten, mutta disruptiivisista teknologioista ei todistusta tule näkymään. Tähän vaikutti pääasiassa kurssin vetäjien tyyli ja valinnat. Voisi ajatella, että videoiden, Google Hangoutien ja verkkokeskusteluiden välityksellä toteuttavan kurssin pitäjällä ei paljon vaihtoehtoja ole, mutta toisin on. Surviving Disruptive Technologies oli minusta mielenkiintoisesta aiheestaan huolimatta unettava, ja päätin keskittyä sieltä osioihin, jotka liittyvät minun kannaltani tärkeisiin asioihin. Tätä vielä helpottaa se, että kurssien jälkeen kaikki materiaali ja verkkokeskustelut jäävät osallistujan käyttöön – ehkä ei ikuisiksi ajoiksi, mutta pitkäksi aikaa kuitenkin.

Gamification sen sijaan tempaisi mukaansa. Se oli käytännönläheinen, kiinnostava, haastava ja hauskakin. Tehtävistä osa oli monivalintatehtäviä kuten toisellakin kurssilla, mutta näiden lisäksi tehtiin pieniä esseetehtäviä. Viimeisenä tehtävänä teimme suunnitelman kokonaista pelitoteutusta varten.

MOOC-kurssit tuntuvat jakavan mielipiteitä. Toisten mielestä ne ovat huikea mahdollisuus ja edistävät koulutuksellista tasa-arvoa. Toiset sitten kauhistelevat, että eikö massaluennoista ole saatu jo riittävästi huonoja kokemuksia, pitikö ne vielä verkkoonkin laittaa. Toki videovälitteinen kurssi on haastava sekä järjestäjälle että osallistujalle.  Keskusteluissa pääsee tietenkin vaihtamaan ajatuksia muiden kanssa, mutta melko yksinäistä puuhaa MOOC-opiskelu kuitenkin on. MOOC-kurssilaisella motivaation pitää olla kunnossa. Se, että opiskelu etenee viikkotahtia helpottaa niiden urakkaa, jotka tarvitsevat hellävaraisia potkuja persuuksilleen.

Minusta tällainen kurssi sopii johdattelemaan kiinnostavaan uuteen aiheeseen tai esimerkiksi tietojen päivittämiseen aiheesta, jossa ne ovat päässeet rapistumaan. Santtu Toivonen on kirjoittanut MOOC-kursseista elinikäisen oppimisen juhlapuheiden ja ankean käytännön välisenä sillanrakentajana. MOOC-kurssien avulla olisi mahdollista yhdistää työtä ja opiskelua joustavammin, mikä onkin elinikäisen oppimisen eräs edellytys. Omalla kohdallani MOOC-opiskelu varmasti jatkuu.

Pelillisyyttä minun on tarkoitus käsitellä toistaiseksi määrittelemättömästä näkökulmasta vielä ennen blogin kesätaukoa. Sen verran sanon jo tässä, että

• useimpien ellei peräti jokaisen koulutusalalla toimivan kannattaa suhtautua pelillisyyteen vakavasti, kyse ei ole välttämättä “nuorten jutusta”
• teknologia tekee mahdolliseksi hienot verkkosovellukset niihin liittyvine älypuhelinsovelluksineen, mutta pelillisen ratkaisun toteuttaminen ei välttämättä vaadi teknologiaa – tästä hyvänä esimerkkinä olivat Gamification-kurssin opettajan, Kewin Werbachin, videolla esittämät tehtävät, jotka hän toteutti taustalla näkyvän kirjahyllyn sisältöä järjestelemällä
• pelillisyyden käyttöön liittyy myös eettisiä kysymyksiä
• kaikki se, mikä pelilliseksi nimetään ei välttämättä sitä ole.

Kiire on kunnollisen ihmisen merkki

Kun olin työelämässä untuvikko, minulla oli vanhempi työkaveri, jolla oli aina kova kiire. Minua ahdisti hänen jatkuva kiireestä ja ylitöistä vouhkaamisensa: Että jonkun elämä oli niin kauheaa, ettei siihen muuta mahtunut kuin työ. Vähän ajan kuluttua huomasin, että työkaveri vietti päivänsä seurustellen työkavereiden kanssa ja tietenkin mainostamalla kiirettään sekä pitämällä pitkiä ruokatunteja omia harrastusasioitaan hoitaen. Varsinaiset työt hän teki ylitöinä.

Sittemmin opin, että työkaverini oli oikeassa: Ihmisen pitää vähintään vaikuttaa kiireiseltä. Se, että onko töitä paljon tai voisiko kiireelle tehdä jotakin, on sivuseikka. Minulla on omat epäilykseni kiireestä, jonka työn todellinen määrä aiheuttaa. Parhaillaan lähestymme heinäkuuta, jolloin Suomi valmistautuu lomailemaan. Asioiden hoitaminen ja päätösten tekeminen päättyy kesäkuun puoliväliin, koska “pian on kesäloma”. Vastaavasti toisessa päässä on vaikeaa pitkälle syyskuun alkuun kun “kaikki eivät ole vielä palanneet lomilta”. Sama meno jatkuu syksyllä syysloman kahta puolen (viikko ennen, viikko jälkeen). Joulukuussakaan ei tapahdu mitään, koska pian on joululoma ja tammikuussa ei tahdota päästä vauhtiin joululomien jälkeen. Entä ne toukokuun vajaat viikot: Keskellä työviikkoa oleva vappu tai helatorstai halvaannuttaa kaiken kokonaiseksi viikoksi. Ei oikein vaikuta siltä, että töitä sinänsä olisi liikaa. Lähestyviä tai äskettäin pidettyjä vapaita käytetään tekosyynä sille, että asioiden kanssa vatuloidaan ja vetkutellaan. Lopulta saadaan aikaan kiire, jolle olisi voitu tehdä jotakin, mutta ei tehty.

Mihin sitten tarvitsemme kiirettä? Puhelinkeskusteluissa tervehdys (haloo, moi, hei, terve tms.) on 2000-luvulla korvattu kysymyksellä “onko paha paikka tai kauhea kiire, voitko puhua”. Olen joskus erehtynyt vastaamaan, että nyt on ihan hyvä hetki puhua tai ei tässä mikään mahdoton kiire ole – en nimittäin vastaa puhelimeen ellei ole hyvä hetki puhua, vastaaja on olemassa niitä muita tilanteita varten. Sopivan hetken löytyminen puhelinkeskusteluun on kuitenkin etikettivirhe, sen kertoo vastapuolen vaivautuneisuus! Asiat ovat huonosti ellei ihminen ole parhaillaan ryntäämässä jonnekin stressihiki puseron kainaloita syövyttäen. Hän on luuseri ellei ole bookannut itseään kolmeen tilaisuuteen, jotka kaikki menevät vähintään 15 minuuttia päällekkäin.

Kiireestä puhuminen on sitä, että vakuuttelemme toinen toisillemme, että olemme kunnollisia ihmisiä. Pidämme toisemme ruodussa kiireen avulla. Kiire varmistaa, että kaikki juoksevat samalla tavalla pää kolmantena jalkana kuin marsut juoksupyörässä vain siksi, että se juoksupyörä nyt sattuu olemaan siinä. Kiire on myös hyvä tekosyy Riittävän hyvä -kulttuurille. Kenekään ei tarvitse yrittää tosissaan. Haalimme liikaa töitä, koska haluamme tuntea itsemme tärkeiksi. Koska kaikki tekevät samalla tavalla, kukaan ei välitä siitä, että työn tulokset ovat puolivalmiita rääpäisyjä, joista seuraa sortuvia kattoja, murenevia siltoja ja toimimattomia tietojärjestelmiä. Kiire myös suojelee hankalilta ajatuksilta: Jos selviäisimme töistämme esimerkiksi neljässä päivässä viiden sijaan tai kolmessa neljäsosasta nykyisestä työpäivästä, voisimme päätyä miettimään mitä oikeasti haluaisimme tehdä. Se olisi vaarallista.

#SomeTime2013 – koettua, kuultua ja nähtyä

Ensimmäistä kertaa tämä tapahtuma osui kokonaan vapaalle viikonlopulle, joten menoksi. Päivä oli juuri niin hyvä kuin mitä olin edellisistä vuosista kuullut sanottavan. Järjestelyt toimivat ja ohjelma oli kiinnostava. Ja voi niitä tapaamisia kun löytyi profiilikuvia vastaavia eläviä ihmisiä!

@outilammi @saurau Ihmiset ne on, keitä me halutaan nähdä, kätellä -halata - vaikka kuinka twiitataan ja tykätään fb:ssa toisistamme, muka.
— Marja Nousiainen (@FutureMarja) 18. toukokuuta 2013

Jyrki J. Kasvi aloitti päivän Somen pimeästä puolesta kertovalla esityksellä Welcome to the Dark Side. Upean asiallinen esitys karmeista asioista. Valitettavan usein somen pimeää puolta käsitellään Piuhat poikki niin paha maailmasta katoaa -hengessä. Emme ole kuitenkaan ryhtyneet ajelemaan hevoskärryillä sen vuoksi, että sattuu auto-onnettomuuksia, joten lähdetään siitä, että nettikaapeleita ei pätkäistä poikki sen vuoksi, että jotkut eivät osaa olla ihmisiksi.

Aikuiskouluttajana huolehdin aikuisten digitaidoista lähinnä elämänlaadun kannalta: Miten taidot avaavat mahdollisuuksia osallistua, oppia, ylläpitää työkykyä jne. Aikuiskouluttajilla ja nuorempien kanssa töitä tekevillä kuitenkin paljon yhteneviä intressejä. Eräs on se, että aikuisen osaamisen kehittäminen on tänä päivänä välttämätöntä myös lasten takia. Kasvi mainitsi “virtuaalisen heitteillejätön”, joka onkin osuvasti sanottu. Digiasioista kiinnostuminen tai kiinnostumattomuus ei ole pelkästään oma asia. Lapsi voi olla verkkopelissä mestaritasolla, mutta hän on silti lapsi. Kun aikuinen on kartalla asioista, hän voi tukea lasta positiivisella tavalla. Ei niin, että lapsen kohdatessa jotakin ikävää verkossa lähdetään sille piuhat poikki -linjalle, mikä on todellakin uhrin rankaisemista ja siksi niin väärin.

Vastuun ottaminen itsestä ja omista tekemisistä on mielestäni yksi aikuisuuden mittapuu. Tarkoitan vastuun ottamisella oman tekemisen seurausten tiedostamista ja vastuuta asioista, joihin on kohtuullisen mahdollista vaikuttaa. Jotkut ilmeisesti edelleen ajattelevat, että verkko ja some ovat irrallinen saareke jossakin tuolla pilvessä ja sitten yllätytään kun lain koura koputtaa olkapäälle nettitekemistenkin perusteella. Elina Koivumäki piti oivallisen esityksen Some-juridiikasta, josta toistaiseksi ei ole olemassa erillistä lainsäädäntöä. Tällä hetkellä joudutaan enimmäkseen soveltamaan olemassa olevia säädöksiä. Olen muuten harvoin kuullut puhuttavan lakiasioista yhtä ymmärrettävästi kuin mihin Elina pystyi. Ymmärrän, että laki on kimurantti alue, mutta mielestäni asiantuntijan pitää pystyä tekemään omasta osaamisalueestaan helppotajuisia kiteytyksiä maallikoille!

Elinan puheenvuoro oli ainoa esitys josta tein muistiinpanot (iMindMap for iPad). Klikkaa kuva suuremmaksi.

Entä muuta? Neurogaming ja tietotyön pelillistäminen tietenkin –  jotta postauksesta ei tulisi uuvuttavan pitkä niin tällä kertaa totean vain, että pelillisyys ei ole mikään “nuorten juttu” vaan jokaisen koulutuksen parissa toimivan kannattaa suhtautua siihen vakavasti. Pelillisyyttä hyödyntävät ratkaisut eivät suinkaan ole leikkimistä ja laulamista. Skeptisinkin ehkä kiinnostuu kun puhutaan esimerkiksi tietotyöprosessien tehostamisesta ja muistisairauksien hoitamisesta tai kuntouttamisesta.

Rattoisasta matkaseurasta kiitos Lindalle (@saurau), jonka näkemyksiä puheenvuoroista löydät täältä.  (Myös Konsultti Kärmesaho oli todistettavasti nähty paikan päällä!)

Katso myös tapahtuman muut esitysmateriaalit.

iPhonen volyyminappi ja valokuvaus

Olen ihan lyhyen ajan sisällä tehnyt kolme ihmistä suunnattoman onnelliseksi kertomalla iPhonella kuvaamisesta yhden asian, jota he eivät ole aikaisemmin tienneet. Siltä varalta, että täältä löytyy heille kohtalotovereita niin tässä kyseinen tiedonjyvänen: Voit nimittäin ottaa kuvan käyttämällä plussalla (+) merkittyä volyyminäppäintä kameran laukaisimena. Minusta tämä helpottaa erityisesti vaakakuvien ottamista.

Ja vastaavalla tavalla toimii myös kuulokkeiden volyymipainike, se plussa siis:

Voit käyttää kuulokkeita myös kameran kaukolaukaisijana. Kuva tallentuu plus-painikkeella. Toiminto on hyödyllinen esimerkiksi hämärässä kuvattaessa pitkällä valotusajalla, jolloin kuvasta tulee helposti epätarkka pienestäkin tärähdyksestä. Asettamalla kameran tasolle ja käyttämällä kuulokkeita kaukolaukaisijana on mahdollista välttää tärähdys.

Tämä ja muutama muu kuulokkeisiin liittyvä kätevä vinkki löytyy MicroPC-lehden jutusta Käytä iPhonen kuulokkeita kaukosäätimenä.

Ja kun alkuun päästiin niin laitanpa vielä tämänkin uusiokäytön helmen: Kuulokkeet eivät jatkuvasti sotkeennu kaikkeen repussa tai laukussa ajelehtivaan krääsään kun säilytät niitä vanhassa C-kasettikotelossa.

Ennen kesälomaa ehdit vielä tutustumaan iPhone-kuvauksen saloihin. Tässä linkki artikkeliin, johon on koottu runsaasti linkkejä lukemattomiin muihin iPhone-kuvausta käsitteleviin artikkeleihin. Sitten vain valokuvapäiväkirjaa pitämään Blipfotoon tai vastaavaan.

Vuosi ilman nettiä ja kuinkas sitten kävikään

Nuori mies poistuu netistä vuodeksi. Sen vielä ymmärtäisi, jos kyseessä olisi uupunut keski-ikäinen täti, joka ei alunperinkään ole hoksannut mistä internetissä on kyse (kuittailen yleiselle stereotypialle, en oikeasti ajattele näin!) mutta että nuori mies. Diginatiivi, jolle internet on kuin vesi ahvenelle. Hänen täytyy olla jonkin erikoisen maailmasta vetäytymistä ihannoivan uskonlahkon, ituhippiyhteisön tai muuten vain epäilyttävän ryhmittymän aivopesty jäsen.

Netittömyysprojektia ei kuitenkaan voi poistaa mielestään kovinkaan tavanomaisilla selityksillä. Kyseessä on amerikkalainen toimittaja Paul Miller, joka kertoo aloittaneensa netin käytön 12 vuotiaana, ansainneensa sillä rahaa 14-vuotiaasta ja todenneensa 26-vuotiaana olevansa tympääntynyt alituiseen tavoitettavissa olemisen pakkoon ja informaatiovirtoihin. Netittömänä vuotenaan Miller mm. kertoo laihtuneensa kuin huomaamatta, ostaneensa uusia vaatteita, oppineensa lukemaan tekstiä yhtäjaksoisesti sivukaupalla, muuttui sosiaalisemmaksi koska ei voinut paeta tilanteista älypuhelimen näpertelyyn, ja tunsi itsensä kaikin puolin onnellisemmaksi. Kuulostaa ihanalta. Onhan sitä kerran jos toisenkin löytänyt itsensä pohtimasta kaiken online-tekemisen mielekkyyttä ja se pahin epäilys: kuinka suuri osa tuosta on aivotonta ajautumista vain siksi, että on liian vetelä keksiäkseen muuta tekemistä.

Mutta takaisin Milleriin. On kiintoisaa mihin hän lopulta päätyi:

Instead of taking boredom and lack of stimulation and turning them into learning and creativity, I turned toward passive consumption and social retreat.

Netistä tulevan jatkuvan ärsykevirran puute ei pidemmän päälle suinkaan saanut Milleriä hakeutumaan uuden oppimisen ja luovien askareiden pariin vaan hän päätyi passiiviseen kuluttamiseen ja alkoi erakoitua. Eikö tämä ole juuri sitä, mihin internetin sanotaan houkuttelevan? Kokeilun lopputulemana Miller totesi, että netti tai ei nettiä, hän on ihmisenä sellainen kuin on ja vastuussa omista tekemisistään:

What I do know is that I can't blame the internet, or any circumstance, for my problems. I have many of the same priorities I had before I left the internet: family, friends, work, learning. And I have no guarantee I'll stick with them when I get back on the internet — I probably won't, to be honest. But at least I'll know that it's not the internet's fault. I'll know who's responsible, and who can fix it.

Tämä on minusta upea huomio. Jos jotakin jää tekemättä sen vuoksi, että notkui Twitterissä, valinta on oma. On niinikään valinta antaa periksi kaikenlaisille “kuulumisen pakoille” ja muiden ihmisten “kivenpyöritysprojekteille”. Me kaikki, niin alle kolmikymppiset paulmillerit kuin nettitäditkin, opettelemme ilmeisesti vielä suhtautumista siihen, että elämme käsinkosketeltavan ja virtuaalisen maailman rajapinnassa, ja ne molemmat ovat meille totta. Kun määritellään digitaitoja, vastuun ottaminen omasta toiminnasta ja omien rajojen vetäminen tulevat oppituntina heti sen jälkeen kun osataan säätää yhteisöpalveluiden yksityisyysasetukset ja liittää kuva tviittiin.

En kylläkään voi olla ajattelematta, että Paul Millerille tämä koe oli ainakin käytännön välttämättömyyksien suhteen paljon helpompi, kuin mitä vastaava olisi esimerkiksi minulle: The Verge maksoi Millerille kokeen raportoinnista, joten ensimmäinen iso pulma eli miten hoitaa työnsä ilman nettiä ratkesi siinä. Vuosi poissa netistä olisi mahdoton ajatus mikäli pitäisi jatkaa työntekoa ja toimia normaalisti suomalaisen yhteiskunnan jäsenenä. Sen minkä netittömästi eläen esimerkiksi ajassa säästäisi, tärväisi jonottamiseen ja siirtymissä luukulta luukulle.

Loppuvuoden kirjaprojektit ja yksi oikaisu

Perjantaina lähetin Docendolle Excel 2013 Visual-sarjan oppaan taittotiedostot, kuvat, esimerkkitiedostot ja muut  tykötarpeet. Kirjan julkaisuajankohdaksi on merkitty elokuu 2013. Saman sarjan PowerPoint 2013 -opas ilmestyy loppuvuodesta 2013.

Tässä vielä ennen kesälomaani kirjoitan Verkkotyöskentely-moduulin kirjaan nimeltä Tietokoneen käyttötaito, joka sisältää A-korttitutkintoon valmentavaa oppimateriaalia. Samalla haluan korjata itseäni (ja kyseistä kirjaa) koskevan virheellisen tiedon: Maailmalla nimittäin kuljeksii Docendon syksyn kirjauutuuksien luettelo, johon minut on merkitty Tietokoneen käyttötaito -teoksen toimittajaksi samoin kuin kustantajan verkkosivulle. Tämä EI kuitenkaan pidä paikkaansa. Osallistun kyseisen teoksen päivitysprojektiin vain kirjoittamalla Verkkotyöskentely-moduulin. En ole ottamassa mitään toimituksellista kokonaisvastuuta  kyseisestä teoksesta, vaikka tätä luultavasti moni olisi odottanut.

Olen kirjoittanut ja toimittanut mm. A-korttitason Microsoft Officea jo niin monella A-korttikirjan päivityskierroksella, että eiköhän se nyt jo riitä. Ihminen ei uusinna omaa osaamistaan eikä varsinkaan pidennä työuraansa tekemällä aina sitä mitä ympäristö häneltä odottaa. Sitäpaitsi kirjaa taatusti vain parantaa se, että tulee uusia innostuneita tekijöitä ja tuoretta näkökulmaa.