Excelin virheiden lähteistä 99 % löytyy peiliin katsomalla

Taloussanomien verkkosivulla on uutisoitu Excelin virheistä ja aiheeseen on tarttunut myös Petteri Järvinen blogissaan Exceliä puolustamalla.

Pohdinta pyörii aika paljon Excelin käyttöliittymän ja käytettävyyden ympärillä. Varmasti ohjelman kuin ohjelman käytettävyydessä on parantamisen varaa, käytettävyydeltään täydellistä ohjelmaa ei ole olemassa. Vähän myöhemmin Taloussanomat kuitenkin toteaa asian, joka olisi helppo korjata tässä ja nyt:

Virheitä syntyy myös siksi, että ihmiset päätyvät käyttämään ohjelmistoja, joita he eivät hallitse tarpeeksi.

Suuri osa tietotyöläisistä pyörittää Exceliä ja arvelen, että näin on vielä ainakin lähimmät 3–5 vuotta. Sitä en lähde ennustamaan mitä sen jälkeen, muuttuuko taulukkolaskentaohjelma oleellisesti vai tuleeko se tarpeettommaksi, live to tell. Eivät ne kaavat kuitenkaan itsestään Exceliin mene virheitä keräämään. Johtuuko takavuosina hankkimastamme tietoyhteiskuntaglooriasta, että me puhumme itsellemme osaamista, joka käytännössä osoittautuu toiveajatteluksi.

“Joo, otetaan semmoinen sparrauspäivä niistä fiksummista toiminnoista. Meillä kyllä kaikki käyttäjät jo noi perusasiat tietää”, sanoo koulutuksen tilaava yhteyshenkilö. Ja katso, koulutuspäivänä hän itse istuu eturivissä ilman pienintäkään aavistusta siitä, mitä saadaan aikaan F4-toimintonäppäimellä (Excelin perusperusasia jo ensimmäisestä versiosta lähtien).

Jospa sitä käyttöliittymän käytettävyysparantelua odotellessa opeteltaisiin käyttämään Exceliä. Aloitetaan vaikka siitä, mitä tarkoittavat suhteellinen ja suora soluviittaus. Kun ne osaa, on taas paranneltu perustaa Excelin fiksumpien toimintojen sisäistämiselle.

160 merkkiä ja turhautuminen

Viikonloppuna Keskisuomalaisen kolumnisti Pipsa Olli purki turhautumistaan Twitteriin käytettyään palvelua kaikesta päätellen päivän: “...testipäivän jälkeen”. Se, että hän kutsuu tätä tutkivaksi journalismiksi ei hämmästytä, sillä journalismin surkeasta tilasta on nähty useitakin demoja. Enemmän ihmetytti, että mistä kummasta hän on löytänyt 160 merkin Twitterin.

Toki tunnen toimittajaa kohtaan myös ymmärrystä, sillä muistan oman aloitukseni Twitterissä: Twitter-kokeilun saldo, kirjoitettu tammikuussa 2009. Tosin tuosta on neljä vuotta aikaa ja Twitter-käyttöä koskevia ohjeita luulisi nykyisin löytyvän paljon enemmän kuin minun visertelyni alkuvaiheissa.

Minusta toimittajan perusvirhe on ollut keskittyminen julkkiksiin – tämä on kai valtamedian toiminnan perusperiaate, mutta sosiaalisessa mediassa siitä lähtökohdasta toimimalla ei välttämättä pääse asioihin kunnolla kiinni. Julkkisstatus ei automaattisesti tarkoita sitä, että tyyppiä kestäisi Twitterissä. Julkkis voi tietenkin tuottaa hyvää sisältöä ja olla kiinnostava, mutta julkkiksena olo ei mitenkään korreloi tämän kanssa. Tietysti monet pitävät julkkisten arjen stalkkaamista jo itsessään mahdottoman kiinnostavana ja näiden aamiaisten tai lounaiden koostumusta arvokkaana tietona. Tähän ei voi väittää vastaankaan, sillä jokainen tekee omat valintansa, mutta nähtävästi toimittaja oli turhautunut nimenomaan banaaliin sisältöön.

Sosiaalisen median eräs hyvä puoli on se, että siellä voi kiertää kaikenlaiset portinvartijat. Twitterissä ja verkon yhteisöpalveluissa ihmisen kiinnostavuus on ymmärrettävä toisella tavalla kuin on tähän mennessä totuttu. Kiinnostava ei välttämättä ole tyyppi, jonka suosio perustuu Gaussin jakauman paksun osan mieltymyksiin – näinhän esimerkiksi julkkikseksi valikoituminen näin pienessä maassa tapahtuu karkeasti määritellen. Internet on antanut paljon vapauksia niille, jotka haluavat aktiivisesti ja itsenäisesti rakentaa omaa kuvaansa maailmasta.

Kolumnin lopussa Pipsa Olli näyttää kuitenkin oivaltaneen yhden tärkeän asian:

“Twitterissä äänensä kuuluville saaminen edellyttää pitkäjänteistä työtä.” 

Jos Pipsa Olli  kysyisi neuvoa minulta niin sanoisin, että jatka Twitterissä vielä kuukausi tai kaksi. Etsi oman alasi ihmisiä, jotka seuraavat kaikenlaista sinua kiinnostavaa. Osallistu keskusteluun edes silloin tällöin – itsekään en ehdi kohkata Twitterissä päivän juoruista, mutta saan silti Twitteristä todella paljon. Se on henkilökohtaisen oppimisympäristöni tärkeä elementti – aika pitkä matka Pipsan kokemuksiin vai mitä? Olen vain antanut Twitterille aikaa ja tehnyt siitä itseni näköisen, tässä yksi ohje: Laita Twitter töihin puolestasi.

Disruptio ja miten tulla toimeen sen kanssa

Disruptiivinen teknologia tarkoittaa uutta teknologiaa, joka tekee vanhan teknologian tai menetelmän tarpeettomaksi ja muuttaa siihen perustuvat markkinat sekä ansaintamallit. Esimerkkejä parhaillaan disruption käsissä korisevista aloista ovat ainakin elokuvavuokraus, julkaisu- ja  kustannusala sekä koulutus. Disruptiota on myös se, että hyvin pian ohjelmien versionumeroista puhuminen on turhaa, koska pilvestä jaeltuna ohjelmiin voidaan lisäillä uusia ominaisuuksia sitä mukaa kuin niitä saadaan valmiiksi. Kaikki tämä kohdistaa meihin jatkuvia sopeutumisvaatimuksia. Luulisi, että muutokseen tottuu ja ihmismieli oppisi sitä vähitellen käsittelemään. Olemme kuitenkin hyviä kieltämään muutoksen ja teeskentelemään ettei mitään oikeastaan tapahdu.

Tänään bongasin Facebook-ryhmän Robottiviikko 2013 seinältä Harvard Business Review -verkkolehden blogiartikkelin The Five Stages of Disruption Denial, jossa Grant McCracken kuvaa viittä disruption kieltämisen vaihetta Elisabeth Kubler-Rossin suruprosessin vaiheita mukaillen. Kirjoitus on oivaltava kuvaus muutoksen tuskallisuudesta. Vaiheet ovat seuraavat:

1. Hämmennys. Emme oikein ymmärrä mistä on kyse. Esimerkiksi “gurut” sanovat palvelusta X, että se on hienoin juttu ikinä ja kirjaudumme kokeeksi mukaan. Emme tule hullua hurskaammiksi, joten siirrymme seuraavaan vaiheeseen.
2. Kieltäminen. On paljon muitakin, joille uusi teknologia on käsittämätöntä. Sosiaalisessa kanssakäymisessä on tärkeää näyttää, että emme kuulu trendien vietävissä olevaan joukkoon. Tässä vaiheessa onkin luultavasti sosiaalisesti suotavampaa sanoa, ettei pidä kyseisestä ilmiöstä/teknologiasta kuin innostua siitä. Väheksyntä uutta kohtaan ilmaistaan varmojen nykytilaa puolustavien mielipiteiden muodossa.
3. Pilkkaaminen. Tässä vaiheessa olemme 100 % varmoja siitä, että uusi ilmiö ja sen omaksujat ovat täysin väärässä ja me kyllä tiedämme miten loppujen lopuksi käy. Uuden kannattajia ivataan ja heidät leimataan hurahtaneiksi.
4. Hyväksyminen. Innovaatio tai ilmiö on saanut siivet alleen ja keskivaiheen omaksujat ovat lähteneet mukaan. Alkaa olla selvää, että ilmiö on tullut jäädäkseen. Annamme periksi.
5. Unohdus. Koska omasta kannasta kiinni pitäminen ei ole enää katu-uskottavaa, alamme vaivihkaa käyttäytyä kuin olisimme alun perinkin pitäneet muutosta itsestään selvänä. Tottakai olemme aina hyväksyneet ja ymmärtäneet kyseisen ilmiön: Eihän mistään tulisi mitään ilman somea. No kuka sitä nyt paperikalenteria enää.

Grant McCracken kutsuu kohtaa 5 muistinmenetykseksi, jonka auttaa ihmistä säilyttämään  kasvonsa. Se on täysin inhimillistä ja kyseessähän ei ole mikään sellainen prosessi, jonka kuluessa tehtäisiin tietoisia päätöksiä: Nyt pilkkaan uudesta innostunutta kaveriani, mutta nytpä onkin tullut aika tehdä täyskäännös. Ajattelutapojen ja -mallien muutos on hidasta. Esimerkiksi radikaalisti vanhasta poikkeavan muotivirtauksen tullessa käydään läpi jotakin vastaavaa. Kuka muistaa vielä olkatoppaukset?

Voisimmeko paremmin, jos muutosten kohtaaminen tapahtuisi jotenkin toisin kuin ainaisen kieltämis/periksiantamiskaavan kautta? Muutosprosessin vaiheittaisuuden katsotaan suojaavan mieltä, joka saa sopeutua rauhassa. HBR:n artikkelin kirjoittaja kuitenkin toteaa, että jossakin vaiheessa meidän pitää pystyä luopumaan tuosta pitkästä kaavasta, koska jatkuva muutos on todellisuuden rakenteessa. Hän tarjoaa ratkaisuksi asioiden analyyttisempaa tarkastelua. Lähestymme kieltämättä usein uutta tunneperäisesti menneisyyden pohjalta emmekä pysty näkemään ilmiötä siinä aikaraamissa, jossa se on syntynyt ja jossa se tulee kehittymään – jälkimmäinen vaatii jo mielikuvitustakin. Ehkä sopiva ja vähiten tuskaa tuottava asenne uuteen olisi takertumattomuus, jota kai voisi kutsua myös avoimeksi heittäytymiseksi?

ITK-päivät – tulevaisuusvisioita ja kirjan ostamisen vaikeus

No nyt tätä raporttia ITK-päiviltä. Tänäkin vuonna sain irrotettua vain yhden päivän tapahtumaa varten, ohjelmasta päätellen olisin siellä toisenkin päivän saanut kulumaan. ITK-päivien ei pitäisi suoranaisesti olla minun juttuni, mutta viime vuoden tapaan lähdin sieltä taas pois pää täynnä ajatuksia ja ideoita.

Etukäteen laadittu Oma ohjelma meni osittain uusiksi. Heti aamulla jumituin rautatieaseman bussipysäkille jokusen muun kanssa ja missasin ensimmäisen puheenvuoron. Ei se mitään, suunnitelmat ovat sitä varten että niitä korjataan lennossa. Kävin mm. kuuntelemassa kokemuksia pelillisyydestä, joka on muuten elämäni ensimmäisen MOOC-kurssin  aihe. Ehdottomasti kiinnostavin osuus oli Tulevaisuus pelissä, jossa Teemu Leinonen ja Teemu Arina visioivat maailmaa, jota kohti olemme menossa tai jossa jo jotkut osittain elävät. Teemu Arinan osuus käsitteli ns. quantified self -käsitettä eli itsen ja omien tekemisten mittaamista. Samalla hän kertoi omista kokemuksistaan ja niissä tuli esille ravinto lääkkeenä -ajattelu sekä ravinnon vaikutus jaksamiseen ja vireystilaan – nämä kiinnostavat minua, vaikkakin käytännön toteutuksessa on vielä paljon kauneusvirheitä mm. Fazerin punaisen ja salmiakin muodossa. Teemun esityksessä oli paljon muitakin hyviä pointteja, kiinnostuneille linkki: http://www.slideshare.net/infe/tulevaisuus-peliss-18729479

Minulla on pyyhitty usein pöytää (noin kuvainnollisesti tietenkin) kun puhun digitaalisten kalentereiden ja muistikirjojen eduista. Voi rakkaat mussukat, paperikalenteri vs. jaettu digitaalinen on niitä pienimpiä muutoksia sen rinnalla, mitä meillä on lähellä ihan nurkan takana. Suosittelen lukemaan esimerkiksi Cristina Andersonin ja Jari Kaivo-Ojan kirjan Bohobusiness kevyenä johdatuksena siihen mitä on meneillään. Kirjan ostamisen luulisi onnistuvan verkkokirjakaupasta ja ainahan on kirjasto (ks. myös viimeinen kappale).

ITK-päivillä tavataan tietenkin myös ihmisiä. Somesukulaisista tapasin ensimmäisen kerran kasvokkain Pauliina Mäkelän sekä Ilona Laakkosen, lisäksi törmäilin koko joukkoon ennestään tuttuja.

Kirjabusineksen kriisistä liikkuu huhuja. Ei siltä vaikuta, sillä muilla myyntikojuilla sai hätistellä innokkaita kauppiaita kauemmaksi, mutta Talentumilla näyttää menevän niin hyvin, että esittelypisteessä ei tarvitse myydä. Menin nimittäin paikalle ja tervehdin asiaankuuluvasti osastolla seisovaa herrasmiestä. Löysin kiinnostavan teoksen ja koska paikalla ollut  mies ei tehnyt elettäkään kertoakseen, että hei, täältä voisi myös ostaa tai tilata, otin iLuurillani kuvan kirjan kannesta saadakseni tiedot muistiin. Kieltämättä kummastelin, että onko tosiaan tultu vain tuomaan kirjat näytille, sillä yleensä tämän tapaisissa tilaisuuksissa myydään hanakasti. Paikalle tuli toinen herrasmies. Tervehdin häntäkin ja totesin ottavani kuvan, jotta muistaisin mistä kirjasta on kyse. Mies tuuppasi käteeni kirjaluettelon. Siinä vaiheessa huomasin seinällä lapun, jossa oli maininta tarjouksesta. Olin kai päivän tiiviistä ohjelmasta jo väsynyt tai mikä lie syynä, mutta minua alkoi kyrsiä niin paljon, etten välittänyt ryhtyä kyselemään, että voisinkohan ostaa tuon kirjan tai että mitä mainittu tarjous pitäisi sisällään. Myyminen on myyntiedustajan tehtävä, ei kukaan minunkaan hihassani roiku kerjäämässä, että myisit nyt hyvä ihminen yhden koulutuspäivän. Tulin siis kotiin ilman kirjaa, mutta samainen teos on nyt varattu kirjastosta! Toivottavasti kirjailijan tiedot ovat Sanasto ry:n rekisterissä niin hän saa edes kirjastokorvauksen.

Pallo jalassa, poltinmerkki otsassa

Minun piti blogata ITK-päivistä, mutta niihin teemoihin voi palata myöhemmin. Ville Tolvasen blogipostaus Elämän urapolku liikutti tänään enemmän.

"Moni alkaa koteloitumaan työelämässä kokemuksen karttuessa. Ottaa rennommin, tienaa ja osaa asiansa. Pohtii kaikkea mukavaa työelämän ohessa. Nauttii elämästä. Se taitaa olla aivan oikea ja paras tapa elää.”

Minäkin olen jo yrittänyt tuota rennommin ottamista, mutta:

“Valitettavasti sovinnaisuus ei vain sovi kaikille.”

On edelleen halu tehdä, oppia ja uudistua, toteuttaa vaikka jonkinlainen luova tuho. Minusta Villen kirjoituksessa ei kuitenkaan oteta huomioon erästä reunaehtoa, nimittäin asioiden sosiaalista puolta. Emme määrittele itseämme yksin: Kun tekee jotakin työtä, siitä saa poltinmerkin otsaansa. Mitä pidempään työtään on tehnyt, sitä pysyvämpänä merkki piirtyy. Kun ihmiset näkevät poltinmerkin, he eivät osaa katsoa muuta ja turvautuvat päätelmään: Tuo on se, joka... Kun osaa jonkun asian hyvin, siitä tulee pallo jalkaan. Kun kokeilee, vieläkö osaisi lentää, pallo pitää maassa.

“Digiaika tarjoaa mahdollisuuden renessanssi-henkiseen elämään. Voit olla kotona tai maailmalla, tehdä työtä elääksesi tai elää työllesi. Voit myös aloittaa lähes mitä tahansa. Tai tehdä intohimostasi ammatin.”

Kieltämättä inspiroivaa. Mutta kun se minkä tahansa aloittaminen on rankkaa työtä. Poltinmerkkiä pitää piilotella pipon alla, ja pipo päässä tulee kuuma. Kun saat pallon kitkuteltua jalasta irti, jostakin rientää aina joku kiinnittämään sen uudelleen. Arvelen, että monella leipääntymisen ja urautumisen taustalta löytyy uupuminen kaikkeen tuohon. Miksi yrittää mitään uutta kun vanhaa kaviouraa kiertäen pääsee helpommalla. Niinhän ne muutkin tekevät.

“Ignore everybody” on sanonut Hugh McLeod (Gapingvoid). Siinä kai se elämisen taidon perusjuttu onkin, että löytää tasapainon sosiaalisen ja yksilöllisen välillä. Olla ihminen ihmisten kanssa ja vaalia muista välittämättä sitä jotakin, mikä omassa itsessä on ainutlaatuista.

Ehkä ongelma on myös siinä, että useimmat meistä aikuisista ajattelevat liikaa. Tunnustan liika-ajattelun synnin.

“Mieti mitä sinä haluaisit tehdä. Tee se sitten liikoja ajattelematta. Saatat vaikka onnistua.”

Poistuu etsimään hengittävää pipoa ja rautasahaa.

Saako blogikirjoituksia jakaa ja pitäisikö niitä jakaa?

Menen aina halpaan: Kuvittelen, että nämä nettijutut ja -käytännöt ovat itsestään selviä asioita, jotka kaikki tietävät, mutta se ei ole totta. Sain tästä taas hiljattain muistutuksen kun minulta kysyttiin: “Saako tätä sinun blogikirjoitustasi jakaa”.

Totta kai blogikirjoitusta saa jakaa ja sitähän suorastaan pitää jakaa. Totta on silti sekin, että kaikkia blogikirjoituksia ei haluta jaettavan. Mistä sen sitten tietää mitä blogin ylläpitäjä oikein tahtoo? Yritän antaa tässä jonkinlaisen jaottelun, jonka pohjalta toimien ei voi kovin pahasti erehtyä:

Useimmille julkisesti bloggaaville kirjoitusten jakaminen on mieluisaa. Julkisen blogin tunnistaa siitä, että kuka tahansa pääsee lukemaan sen artikkeleita, luultavasti kommentoimaankin. Julkisen blogin voi löytää esimerkiksi hakukoneella tai kaverin jakaman linkin välityksellä. Tällaisessa blogissa on usein myös painikkeet, joilla tekstin voi linkittää palveluihin kuten Facebook, Google+, LinkedIn tai Twitter. Miksi painikkeet siellä olisivat, jos kirjoituksen jakaminen olisi pahin kuviteltavissa oleva asia? Etenkin bloggaavat yrittäjät pitävät siitä, että  heidän kirjoituksiaan jaetaan. Bloggaamallahan he pyrkivät tuomaan esille osaamistaan ja näkökulmiaan asioihin, jotta oikeanlaiset asiakkaat löytäisivät heidät ja kiinnostuisivat.

Jos sen sijaan saat bloggaajalta erillisen kutsun ja siihen liittyvän salasanan, blogi on takuuvarmasti suljetulle piirille tarkoitettu eikä sen linkittäminen ulospäin ole korrektia. Mahdollisesti linkinkään kautta ei blogia pääsisi lukemaan, mutta älä edes kokeile, jos haluat olla kaverisi luottamuksen arvoinen.

Ja nimenomaan linkitys on se oikea tapa jakaa blogikirjoitus! Linkittämällä varmistetaan, että alkuperäisen kirjoittaja saa krediitit työstään. Linkityksellä on myös muitakin merkityksiä, joista eräs viehättävimpiä on Kimmo Svinhufvudin kuvaama “sively”.

Myös bloggaaja saa arvokasta tietoa linkkien välityksellä

Bloggaajille annettavissa neuvoissa tehdään usein numeroa kommenteista, mutta itse pitäisin linkkejä ja niiden seuraamista yhtä tärkeänä. Kommentoinnin runsaus ei edes korreloi keskustelun laadun kanssa, mistä ns. tyrkkyjulkkisten blogit ovat hyviä esimerkkejä. Ajatellaanpa tätäkin blogia, jossa on paljon ohjepostauksia. Satunnaisia kiitoksia tai virheiden oikaisuja lukuunottamatta harvempi yleensä kommentoi ohjetta.  Ja silloin kun juttu kerää kommentteja, ne jätetään sinne, mistä juttu sattui löytymään – keskustelu hajoaa. Siksi seuraan myös sitä, mihin tekstejäni linkitetään. Jos löydän linkin blogipostaukseeni oppilaitoksen N Moodlesta, en välttämättä ole kohdannut potentiaalista asiakasta, mutta linkki kertoo siitä, että kirjoitustani on pidetty suhtkoht kelvollisena muiden samaa aihetta käsittelevien kirjoitusten joukossa, ja se on positiivinen signaali.

Mutta bloggaavan yrittäjän nyt ainakin pitää välttää jakamasta muiden sisältöä

Jaan Facebook-sivullani ja Twitterissä myös muiden bloggaajien sisältöä. Miksi ihmeessä toimin näin heikkoa itsesuojeluvaistoa osoittaen? Eikö minun kannattaisi käyttää kaikki liikenevä nettiaikani muistuttamalla tykkääjiä/seuraajia siitä, että olen yrittäjä ja tarjoan koulutusta?

Miksi vaatisin muita katselemaan sellaista, jota en itsekään halua vastanottaa? Ensinnäkin mainitut tiedot on näkyvästi kerrottu eri sivuillani, niiltä ei voi välttyä. Toiseksikin yrityssivu, joka jakaa pelkästään omaa sisältöä on rinnastettavissa ihmiseen, joka puhuu aina itsestään. Pitkästyttävämpää seuraa en tiedä! Sitäpaitsi myös muuta kuin omaa sisältöä jakamalla voi kertoa itsestään: Keiden kanssa hengailet, keitä arvostat, seuraatko omaa alaasi, miten monipuolisesti otat vaikutteita jne. Ja jostakin syystä esimerkiksi ne Facebook-sivut joiden näkymisen olen halunnut varmistaa pientä vaivaakin näkemällä, ovat samoja sivuja, jotka tarjoavat vaihtelevaa sisältöä: Huippujuttuja sekä sivun ylläpitäjän omasta juttuarkistosta että muualta.

Ilmoitusasioita

Opi ja työskentele verkossa on valmis

Kirja on päättänyt seikkailunsa taitossa ja painokoneessa. Se ilmestyi päivänvaloon juuri ennen pääsiäistä. Syksyllä tekemääni kyselyyn osallistuneiden kesken arvoin 2 kappaletta kirjoja. Olen lähettänyt jo tiedon arvonnan tuloksesta voittajille. Olisi kai korrektia ilmoittaa heidän nimensä tässä, mutta koska kyselyyn sai vastata nickillä, nimettömänä tai omalla nimellä, ja arvonnassa oli mukana jos vain jätti pelkän sähköpostiosoitteen, niin ehkä ollaan linjassa jos en ilmoita voittajien nimiä (elleivät nämä itse sitä vaadi, tietysti).

Kirjaa voi tietenkin ostaa esimerkiksi Pienestä kirjapuodista.

Kirjan kannen on piirtänyt Jussi Kaakinen (Napa Illustrations). Kannen ensimmäisessä versiossa seikkaili nutturapäinen hahmo pullapelti kädessä, josta diplomaattiseen tyyliini totesin, että hahmo on mummo ja kaukana tämän päivän tädeistä, jotka eivät mitenkään itsestäänselvästi heilu pullaa paistamassa. Sen jälkeen päästiin asiaan. Kansiprojektissa oli mukana myös Piskosen Sami (Nuoska Oy) joka on vanha tuttu jo monen vuoden takaa. Itse tykkään kovasti valmiista lopputuloksesta.

LISÄYS klo 12:52: Aktviinen lukija kertoi muistavansa, että julkaisin kirjan sisällysluettelon tai kuvauksen lukujen sisällöstä aiemmin talvella. Hän toivoi, että laittaisin tähän juttuun vielä linkin siihen. Tästä pääsee katsomaan.

Koulutusta

Salon Immon kanssa suunniteltiin koulutus nimeltä Sähköpostin selätyspäivä, joka antaa uusia ajatuksia ja lisää virtaa tietotyöhön. Koulutus pidetään 12.6.2013 Helsingissä Immon yrityksen Eufris Oy:n luokassa. Immo on kirjailijakollegani, jolta on niinikään näinä päivinä ilmestymässä uusi kirja Big Data – tiedon vallankumous. Osallistuja saa mukaansa mm. meidän molempien uuden kirjan, muuta materiaalia ja uusia ideoita. Tervetuloa oppimaan. Molemmat kouluttajat ovat mukavia tyyppejä ja tietävät mistä puhuvat.