Ei kaupallisia etuja odotettavissa

Talouselämän verkkosivulla Ilkka Korkiakoski ihmettelee:

Mistä johtuu, että Suomessa teknologian ja digitaalisen murroksen vaikutuksista älykkyyteen, tunteisiin ja ihmissuhteisiin käydään niin vähän keskustelua?

Tämä on hyvä kysymys, mutta valitettavasti sitä on mahdoton käsitellä. Keskustelunaloitukset päätyvät aina samaan: Elämme murrosta ja voi voi kun kysymyksen esittäjä ei ymmärrä sitä. No tottakai  elämme murrosta. Tämä voi mennä ohi vain jos 20 vuotta sitten meni kellariin ja järjesti elintarvikehuollon sinne. Murroksen ei kuitenkaan pitäisi estää keskustelua murroksen jälkeisistä suunnista tai vaihtoehdoista jo sen aikana.

Älykkyys ja tunne-elämä ilmentävät itseään mm. arkisessa kanssakäymisessä ja käytöstavoissa, jotka kieltämättä näyttävät hakevan uusia muotoja. Esimerkiksi narsistinen elämöinti on jo niin vakiota, että karsin tätä nykyä automaattisesti pois 75 % kaikesta somessa näkemästäni hehkutuksesta.

Olen myös hitaasti oppimassa, että vastaus nettitutulle annettuun pyyntöön ei tarkoita yhtään mitään. Jos se, jolle myöntävän vastauksen annoit palaa asiaan ja muistuttaa siitä, muistutusviestiin ei tarvitse edes vastata. Tässä minulla on vielä paljon sisäistämistä. Innostuksissani usein lupaan tehdä asioita, mutta tottakai ilmais- ja maybe-hankkeet perutaan eurohommien, perhesyiden tai oman terveyden niin vaatiessa. Vanhanaikaisuuttani olen kuitenkin lähettänyt aina viestin. “Hei NN, nyt on tilanne päässyt karkaamaan käsistä ja...” Olen ajatellut, että jään taatusti toisen osapuolen mieleen huuhaatuulihattuna, joka lupailee sinne tänne, mutta olen silti halunnut osoittaa, että “muistan sinut, lupasin sinulle ja pyydän anteeksi etten pysty toteuttamaan lupaustani”. Ymmärrän, että tällainen on vanhoilta ajoilta peräisin olevaa aikansa elänyttä vuorovaikutusta ja yritän parantaa tapani.

Ehkä digitalisoituminen yksin ei ole syynä siihen, että tunneälyn normitaso on se sama, jonka voisi löytää esimerkiksi laakamadon kaltaiselta eliölajilta. Taloudelliseseti järkevä ajattelu ilmeisesti edellyttää, että osaisi nopeasti jakaa ihmiset tuottaviin ja ei-tuottaviin ja mikä tärkeintä: pystyisi täysin ohittamaan jälkimmäiset. Hiljattain sain sähköpostiviestin, jossa minulta kysyttiin neuvoa aika vanhan Office-ohjelmaversion toimivuudesta rinnakkain uusimman kanssa. En pystynyt antamaan vastausta. Tässä yrityksessä on tasan yksi työntekijä eikä minulla ole resursseja testailla kaikkia käytössä olevia ohjelmaversioita yhdessä ja asennettuna erilaisiin käyttöjärjestelmiin. Ja yleensäkään kirjojen kirjoittaminen ei ole mikään velvoite ylläpitää maksutonta tukipalvelua. Vuosia sitten pidin periaatteena ainakin yrittää ehtiä vastailemaan muillekin kuin koulutuksiin osallistuneille, mutta kun jotkut ottivat sen kutsuna ryhtyä kaatamaan niskaani joka ikistä kadonneen välilehden arvoitusta, ryhdyin antamaan tasapuolisesti kaikille kohteliaan, mutta kieltävän vastauksen. Se taho, jolta esimerkiksi Office-ohjelmatukea kannattaa ensimmäiseksi hakea on itsestään selvästi tuotteen maahantuonnista vastaava yritys, heillä on erikseen ihmiset tällaista asiaa hoitamassa. Siispä tässäkin tapauksessa ohjasin kysyjän Microsoftin tukeen ja annoin myös pikaisen arvioni yhteensopivuuksista yleensä, koska se ei nyt vaatinut mitään testauksia.

Kysyjä kiitteli minua ja kirjoitti mm. näin:

Olin jo ehtinyt tottua siihen, ettei näistä nettiosoitteista juuri kukaan vastaa. Varsinkaan sellainen, jolla ei ole kaupallisia etuja odotettavissa.

Tällaisiako me yrittäjät olemme? Tilanteesta kertoo paljon se, että jo pelkkä muille lähteille ohjaava vastaus antoi aiheen kiittää. Ei siihen paljon aikaa mennyt. Eikä myöskään mene siihen, jos kerron kannattaako ongelmaan edes etsiä ratkaisuja – aina ei nimittäin kannata. Vastaan vaikka kysyjän tiedoista jo näkisi, ettei tuolta suunnalta tarjouspyyntöä ikinä tule. Nyt mietin, että voisinko käyttää aikani tehokkaammin jättämällä kokonaan vastaamatta yksityishenkilöiden viesteihin kun niitä kaupallisia etuja ei ole tiedossa. Ja pitäisikö minun käyttää aikani tehokkaammin, jos sen hinta olisi se, että peiliin katsoessani näkisin vielä sivistymättömämmän tolvanan kuin nyt.

Mutta olen kehitysoptimisti. Uskon kykyyni muuttua. Loppupuheenvuoron annan Ilkka Korkiakoskelle (jonka kirjoitus kannattaa käydä lukemassa kokonaan):

En voi välttää johtopäätöstä, että käsityksemme tarvittavasta älystä, tunteista ja ihmissuhteiden luonteesta tulee muuttumaan. Ihmisen evoluutio osoittaa, että pystymme sopeutumaan muutokseen. Niin varmasti tähänkin.