Joko työn teatteri on kypsä uudelle käsikirjoitukselle?

EVA Pamfletti: Työn teatteria on Elinkeinoelämän valtuuskunnan julkaisema ja Jyrki Lehtolan kirjoittama manifesti, joka peräänkuuluttaa tuloksellisempaa toimistotyötä. Se perustuu haastatteluaineistoon eli taustalla on todellisia ihmisten kokemuksia työstä. Pamfletin lataussivulla todetaan:

“Lehtola on dramatisoinut tutkimustuloksista The Office -sarjan suomalaisen muunnelman maailmasta, jossa työntekijä esittää omaa rooliaan turhien palaverien ja merkityksettömän kommunikaation näytelmässä.”

Miten niin dramatisoinut? Minusta tekstissä ei ole hitustakaan dramatiikkaa, se on realistista kuvausta. Suunnilleen tuollaisena merkityksettömän kommunikaation näytelmänä minä suurimman osan toimistoista muistan koko siltä ajalta kun olen ollut kuukausipalkattuna teeskentelemässä työntekoa kellokortin ja pomon mieliksi.

Yritänpä kuitenkin ryhdistäytyä, sillä ilkkuminen ei auta kuten niin harvoin muutenkaan. Hedelmällisempää on pohtia oltaisiinko jo valmiita ottamaan opiksi. Työelämäkuviossa on kaksi osapuolta, joista tietysti molemmat ovat sitä mieltä, että toinen on se pahis. Säännöllisin väliajoin nimekkäillä johtajilla on tapana astua julkisuuteen ripittämään suomalaisia laiskuudesta, työhaluttomuudesta ja liian lyhyestä vuosityöajasta. En tiedä mikä heillä on tausta-agendana, mutta yksipuolisesti syyllistämällä ilmapiiriä ei ainakaan paranneta. Eikö olisi parempi laskeutua norsunluutornista käymään dialogia eikä tyytyä pyörittämään rahisevalta levyltä samoja horinoita?

Toinen osapuoli kieltäytyy samalla tavalla katsomasta peiliin ja kuittaa työelämän naurettavuudet pelkästään johtamisongelmina. Kieltämättä johtamisen käytäntö on kaikesta Parempaa johtamista -puheesta huolimatta edelleen liukuhihna-aikakauden tasolla, mikä käy ilmi Työn teatteria -julkaisustakin. Vaativaa tietotyötä ei kuitenkaan tehdä kellon mukaan käskien eivätkä kaikki ihmiset ole samanlaisia. Ihmisen pitäisi saada mukauttaa työnteko omien vireystilojensa vaihteluihin, mutta tähän sisältyy ilman muuta oletus, että työntekijä myös käyttää saamaansa luottamusta oikein. Näin ei suinkaan aina tapahdu. Ja jos käytetyt johtamismenetelmät ovat keskiaikaisesta ahterista, niin eiköhän ole jo aika hylätä sekin malli, jossa työnantaja ja työntekijä ovat lähtökohtaisesti tukkanuottasilla. Mikään ei muutu, ellei uskalleta astua katsomaan, miltä maailma näyttää oman laatikon ulkopuolella.

Mutta minullahan ei oikeasti ole edellytyksiä pohtia työntekijän ja työnantajan välistä suhdetta. Ajatus, että palkkaisin jonkun on kaukainen. Kaikki ajatusleikit oman toiminnan laajentamisen ympärillä perustuvat toimivien kumppani- ja alihankkijasuhteiden  rakentamiseen. Tämä johtuu osittain työstä itsestään, mutta myös edellä mainitsemistani 70-luvun haamuista. Ennen yrittäjäksi ryhtymistäni en osannut edes kuvitella miten monilla ikävillä tavoilla yrittäjyys on mahdollista nähdä. Sen jälkeen olen kuullut niistä aika monta. Kun ei ole pakko, miksi riskeeraisin päätymistä asetelmaan, jossa toinen ihminen näkee minut periaatteellisena vihollisena. (Olen muuten sitä mieltä, että 99 % niistä, jotka äänekkäimmin kitisevät yrittäjien “etuuksista” ei pärjäisi tässä olotilassa puolta vuotta.)

Uusi työ vaatii uudenlaisia asenteita sekä muita että itseä kohtaan. Ei ole pelkästään vanhan koulukunnan yrittäjien päähänpinttymä se, että on jotenkin kunniakasta hoiperrella päivästä toiseen rapakuntoisena verisuonet natisten ja mahahaava kiljuen sekä vaatia samaa älyttömyyttä myös muilta. Sillä tavalla saa tietysti hyviä syitä valittaa, millä taas saa helposti myötätuntoa, mutta siinäkö sitten hyvän elämän avaimet?

Joitakin hykerryttäviä lainauksia pamfletista (lihavoinnit omiani):

“Toki pitkää päivää pitää joskus tehdä. Mutta on eri asia miten. Ja on eri asia, kannattaako siitä olla ylpeä vai pohtia, mitä tein väärin, mikä on työkulttuurissa tai itseni hallinnassa niin pielessä, että taas päädyin tekemään kahdentoista tunnin päivän.” (s. 25)

“Työ vie yhä enemmän aikaamme ja sitä kautta vaikuttaa yhä enemmän hyvinvointiimme. Mutta sen sijaan, että miettisimme, miten voisimme parantaa työtapojamme ja sitä kautta hyvinvointiamme, haluamme ajatella työtämme mahdollisimman vähän niin kuin kyhmyn rinnassaan havainnut haluaa ajatella kaikkea muuta paitsi rintasyöpää.” (s. 35)

“Työtapojemme muutos ei synny hetkessä eikä trendikkäimpien taikasanojen voimasta. Se on siinä mielessä epäseksikästä, että se on kymmenien oikeansuuntaisten, isompien ja pienempien, muutosten summa, jossa työtä katsotaan myös yksilön itsensä näkökulmasta; siitä, mikä sopii kenenkin tehokkuudelle ja hyvinvoinnille parhaiten.” (s. 71) 

Lue myös: 10 hokemaa, joilla työläinen pettää itseään.