Sosiaalisen median arkipäiväistyminen ja relevanssin renesanssi

Viime viikolla uutisoitiin taas kerran sosiaalisen median vedon hiipumisesta. Voin siis valmistautua siihen, että hihaani saattaa piankin tarrautua joku höpäjämään, että “eikai sinne sosiaaliseen mediaan enää kannata mennä kun koko juttu on kohta ohi”. Niin ja kai sitä sitten maailmakin pitäisi resetoida johonkin mukavaan palautuspisteeseen, jossa Netscape Navigator oli kova sana ja modeemi vinkui.

Sosiaalista mediaa kohtaan tunnetun kiinnostuksen väheneminen on kulunut aihe, minkä näkee googlaamalla vaikkapa hakusanoilla “social media decline” tai “decline of + palvelun nimi”. Nyt mielenkiinnon hiipumisen syyksi arveltiin arkipäiväistymistä, mitä pidänkin yhtenä uskottavana selityksenä. Mitä tiiviimmin jokin ujuttautuu ihmisten arkeen, sen käytöstä ei koeta enää tarpeelliseksi pitää meteliä. Kukaan ei kai ole aikoihin korostanut erikseen yrityksensä löytyvän netistä, koska yrityksen nettisivu on jo pitkään ollut oletus. Näkyminen jossakin somepalvelussa alkaa olla samanlainen itsestäänselvyys.

Kun uusi ilmiö integroituu luontevammin elämään, myös ilmiöön liittyvien välineiden käyttötavat muuttuvat. Kun tarkastelen itseäni eri palveluiden käyttäjänä nyt verrattuna siihen mitä olin v. 2008, joka olkoon eräänlainen merkkipaalu siksi, että menin tuolloin Twitteriin niin mieleen tulevat mm. tällaiset kehityskulut:

Twitteristä on tullut enimmmäkseen linkkien jako- ja hakupaikka. Tähän vaikuttaa Twitterin “roskaantuminen”, mutta myös iPad sovelluksineen (Flipboard, Zite, Pulse). En ole tosin muutenkaan kokenut Twitter-keskusteluita kovin hedelmällisinä, parempi nimitys niille olisi "tokaisuja päivän pöhinästä". En silti väheksy Twitteriä, pidän siitä edelleen ja olen sen avulla tutustunut moneen hyvään tyyppiin.

Facebookiin suhtautumiseni on kumma kyllä muuttunut aika vähän. Menin sinne kai sen verran myöhään, että olin nähnyt sosiaalisen netin nurjat puolet jo muualla eivätkä lieveilmiöt yllättäneet. Facebookista ei ainakaan äkkinäisesti kannata edes lähteä, koska se on luikerrellut itsensä joka paikkaan. Ja on kieltämättä ollut mukavaa löytää ihmisiä vuosien takaa eikä sensaationhakuisessa uutisoinnissa valitettavasti välitetä mainita, että Facebookista on mahdollista saada tietoakin ja sitä voi käyttää myös työvälineenä.

Kirjanmerkkipalveluiden käyttäjänä nähtävästi laiskistun koko ajan. Ovathan ne olleet verrattomia palveluita, mutta nykyisin käytän ammatilliseen nettilukemiseen paljon iPadia ja linkit menevät epäsosiaalisesti Evernoteen tai Instapaperiin. Ja kun se asennoituminen jakamiseen on muuttunut. Yhä useammin tulee mieleen, että kannattaako, koska tämän jakaa 50 muutakin. En kiellä sosiaalisen jakamisen arvoa, mutta siinä pitää olla järki. Linkkien jakaminen liittyy tyypillisesti tiettyyn asiakokonaisuuteen tai projektiin, jolloin “jakelulistan” ja tallennuspaikan voisi ratkaista tilanteen mukaan kaikkea kaikille -ajattelun sijaan.

Sosiaalisen median arkipäiväistyminen on tehnyt meistä ehkä sosiaalisempia, mutta puskua on toiseenkin suuntaan. Olisikohan pakonomaisen jakamisen ja osallistumisen aikakausi ohi? Kun verkossa näkyminen omalla kuvalla ja omalla nimellä  tuntuu yhtä luontevalta kuin kadulla käveleminen naamioitumatta, myös oikeudesta omien rajojen määrittelyyn on tullut selviö, jonka periaatteita ei tarvitse mielestäni edes selitellä. Olisi mielettömän rasittavaa yrittää olla jotakin erilaista kuin todellisuudessa on, mutta pidemmän päälle aivan yhtä rasittavaksi kävisi tilannetiedottaminen jokaisesta aivastuksesta.

Siitä, että voi ei automaattisesti seuraa, että pitää. Ei ole pakko jakaa jokaikistä ajatustaan, löytöään tai tekemistään eikä myöskään ole tarvitse olla jatkuvasti valmiudessa osallistumaan ja kommentoimaan muiden jakamaa. Eräs tietoyhteiskunnan kansalaiselle tärkeä taito on kyky mielekkäisiin rajanvetoihin, toki rajoja piirrettäessä ripaus serendipiteettiä sopii mainiosti korostusväriksi.