Laiskuusvaihde päälle

Tähän saakka olen aloittanut blogin tai blogien (onpa päheetä puhua blogeistaan monikossa!) kesätauot juhannukselta tai kesä- heinäkuun vaihteesta. Kun juuri edellisessä postauksessa kirjoitin kokemuksen ja kalkkeutuneisuuden välisestä rajasta niin eiköhän tämä riski ole otettava omallakin kohdalla huomioon. Pitää ottaa aikaisemmista vuosista opikseen ja loikata pois kaviouraa kiertämästä: Google Analytics näyttää nimittäin selvääkin selvemmin, että kiinnostus ainakin tämän blogin juttuihin notkahtaa heti kesäkuun alussa ja jatkuu samoissa alavissa maisemissa myös heinäkuun. Poistun siis Tuolin ja näppäimistön välistä seuraavien viikkojen ajaksi. Lisää tarinointia luvassa taas elokuun alkupuolella.

Tietoviikko-lehden Jonna Vuokolan kirjoitus tänään sopii hyvin kesäloman odotustunnelmiin. Hänkin tuntuu kyllästyneen innovaatio- ja yrittäjyyspuheeseen, jota on talven mittaan kuultu monesta tuutista (ja joka ilmeisesti juuri sen vuoksi uhkaa jäädä puheen tasolle). Vuokola toteaa: "Ehkä ei pitäisi yrittää niin paljon." Hän jatkaa pohtimalla yritysmaailman kapeakatseisuutta, joka rajoittuu kvartaalin tunnuslukuihin ja jolle laajempi pitkäjänteisempi ajattelu on vierasta. Kieltämättä toisinaan tuntuu siltä, että pelkkien tunnuslukujen kyttääminen on 1900-luvun liukuhihnateollisuuden perinnettä ja muutakin tarvitaan. Tämän päivän bisnekseen tarvittavat uudet ajatukset kun saattavat löytyä mitä yllättävimmistä paikoista vai kuvitteleeko joku, että esimerkiksi Äkälinnut on luotu gurumarkkinointigenren blogeja ja kirjoja lukemalla? Vuokola suosittelee kaunokirjallisuutta, filosofiaa ja musiikkia. Täydennän listaa ainakin taidenäyttelyillä (BTW Mäntän Kuvataideviikot vaikuttavat olevan tänä vuonna erityisen kiintoisat, poiketkaa katsomassa jos ajelette Keski-Suomessa). Myös joogamatto on minimaailma, josta voi ammentaa paljon (heinäkuussa olen itse ihanan Metsolan kartanon maisemissa joogaleirillä, tässä myös virtuaalinen pihapiiri).

Kesälukemisten joukkoon olen kelpuuttanut muuten yhden ainoan bisneskirjan, josta kerron parin päivän sisällä toisessa blogissani.

Kun kirjoitan tätä, Helsingissä on meneillään Sometime 2011 -tapahtuma. Terveisiä tutuille! Vielä huhtikuussa ajattelin, että voisi olla kiinnostavaa olla paikalla. Toukokuun lopussa tuntui siltä, että junassaistumiskiintiö ei ole ainoastaan täynnä vaan jo vähän ylittynytkin vuoden ensimmäiseltä puoliskolta. Tieto Sometime-tapahtumasta näyttää kyllä kulkevan Helsingistä tänne maakuntiin riittävän hyvin ainakin sen perusteella mitä olen ehtinyt tässä iltapäivän mittaan vilkuilla, kiitos tästä seurantamahdollisuudesta niille, jotka sen ovat järjestäneet.

Mutta nyt hikiset sormeni alkavat tarttua ikävästi näppäimistöön ja tuoli hiostaa. Hyvää kesää kaikille!

”Kokemuksen ja kalkkeutuneisuuden välinen raja on veteen piirretty viiva”

Aiemmin keväällä Ylen Tosi Tarina -sarjan jaksossa esiintyi rautatäti Pirkko K. Koskinen. Terävästi kommentoi maailman menoa. Mieleen jäi aivan ohjelman lopusta lausahdus, miten kokemuksen ja kalkkeutuneisuuden välinen raja on kuin veteen piirretty viiva.

Mitä kummaa? Kokemuksen arvostahan on kirjoitettu läjittäin artikkeleita. Voivotellaan hiljaisen tiedon siirtymisen vaikeutta. Tämän perusteella luulisi kokemuksen olevan pelkästään voimavara ja sitten joku kehtaa viitata kokemukseen aivan kuin se voisi olla taakka! Tosin myös tosielämän käytännöt näyttävät viittaavan tähän samaan (Uutinen: Työmarkkinoilla jo 45-vuotias alkaa olla vanha).

EVA, EK ja Suomen hallitus, huhuu! We have a problem! Eläkkeelle jäämisen ikää pitäisi nostaa, mutta jos yli 45-vuotias ei kelpaa enää töihin niin eläkkeelle tullaan lähivuosina jäämään aikaisemmin kuin ikinä.

Miksi yli nelikymppinen ei sitten kelpaa töihin? Ensinnäkin 40-vuotias vaatii kuulemma liikaa palkkaa ja siksi töihin otetaan mieluummin nuorempia. Ilmeisesti kokemus ei ole tarpeellista, koska siitä ei haluta maksaa. Jokainenhan tietää, että rahaa tulee vain tärkeistä asioista tärkeille ihmisille, vaikka joskus tehdäänkin laimeita yrityksiä nostaa esimerkiksi kotityön ja omaishoivan arvoa. Hekoheko, sellainen on pelkkää juhlapuheiden täytettä mistä ei pätäkkää tule. Voimmeko siis näin todeta vahvistetuksi, että kokemus ei ole minkään arvoista eikä se tuota lisäarvoa.

Mutta entäpä jos kokemusta ei osata käyttää lisäarvoa tuottavalla tavalla? Käsi sydämelle: Lepäämmekö me aikuiset kokemuksen laakereilla?

Jokin ero varmasti on olemassa kokemuksen ja kalkkeutuneisuuden välillä. Ymmärrän kalkkeutumisena sen, että haluaa tehdä aina samoja asioita samalla tavalla ja vetoaa kokemukseen, jotta ei tarvitsisi poistua omalta kaviouraltaan? Muutos voi olla epämukavaa. Tuntee itsensä avuttomaksi ja ahdistuu todetessaan oman kokemuksensa vähäisen arvon. Hirveää, mutta jos ei sitä kestä, on oman oppimisensa pahin este.

Olen joskus markkinointiteksteissä viitannut kohtalaiseen koulutuskokemukseeni. Lakkasin kuitenkin käyttämästä mainintaa, koska kun tarkemmin ajattelee niin mitäpä väliä sillä on mitä tein viitisentoista vuotta sitten. Nyt on aikakausi uusi ja moni asia on toisin. Kokemus sinällään ei merkitse yhtään mitään. Mieluummin korostaisin sitä, että olen moniosaaja tai että olen tehnyt monenlaisia töitä. Sehän kertoo muuntautumiskyvystä. Ehkä jotakin hyötyä on esimerkiksi siitä kokemuksesta, että on ylipäätään kouluttanut jotakin, mutta ei sekään nyt niin varmaa ole. Ehkäpä arvokkainta onkin se, että on tottunut oppimaan pois, unohtamaan ja hylkäämään eikä oma osaaminen ole ollut sillä tavalla egon jatke, etteikö sitä voisi uudistaakin. Hyödyllisintä kokemusta on kokemus oppimisprosesseista.

Tietysti voi myös olla niin, että ne, jotka arvioivat työntekijöiden tuottamaa lisäarvoa, ovat yksinkertaisesti kyvyttömiä arvioimaan kokemuksen hyötyä ja syömme kilpailukykymme keksimällä ruutia uudestaan ja uudestaan. Voi myös olla, että suomalaisilla työpaikoilla ei ole mitään järkevää tekemistä ja tarvitaan halpoja alaisia jotta jotkut saisivat leikkiä johtajaa ennen kuin viimeinenkin paja lähtee Kiinaan. Ja tietysti rekrytointi-ihmiset joutaisivat pohtimaan omia kalkkeutuneisuuksiaan: Onhan esimerkiksi todettu, että mielikuvat iästä ovat aina ajastaan jäljessä, koska jokainen uusi ikäluokka määrittelee itseään uudelleen omalla elämäntyylillään.