Google-dokumentit -pikaopas on arvottu

Viikko sitten käynnistetyn arvonnan voittajat ovat Sari Kankaanpää ja Timo Kantola. Onnittelut voittajille! Ilmoitatteko minulle osoitteen, johon kirjan saa lähettää niin laitetaan posteljooni töihin.

Arvotaan Google-dokumentit – työvälineet verkossa -pikaoppaita

Google-dokumentit – työvälineet verkossa -pikaopas on tullut painosta ja sen kunniaksi järjestetään jo perinteeksi muodostuneet arpajaiset. Jotta ei ihan kaavoihin kangistuttaisi, arvotaan kirjoja tällä kerralla kokonaiset 2 kpl. Voit osallistua arvontaan jollakin seuraavista tavoista:

1) Jätä kommentti blogiin ja kerro haluavasi osallistua. Vaikka blogissani asialliset anonyymikommentit ovat sallittuja, arvontaan ei ymmärrettävistä syistä voi osallistua nimettömänä.
2) Voit osallistua myös "virallisen" verkkosivuni yhteydenottolomakkeella.
3) Jos olet Facebookissa, peukuta siellä olevaa ilmoitusta, johon linkitän tämän postauksen. (Blogin Tykkää-nappia saa napsauttaa, mutta en välttämättä näe kuka sitä on napsauttanut, joten sillä ei voi osallistua arvontaan.)

Pikaopas arvotaan kaikkien ensi sunnuntaihin (27.3) mennessä osallistuneiden kesken.

Japani, tieto ja sosiaalinen media

Monikohan tietää, että internet on alun perin suunniteltu turvaamaan tiedonvälitys ääriolosuhteissa, kuten esimerkiksi ydinsodan sattuessa. Tätä ei onneksi ole jouduttu testaamaan, mutta monenlaiset mullistukset internet on kestänyt - ellei sitä sitten ole ihmisen toimesta kytketty pois päältä. Etenkin netin yhteisöpalveluista, lähinnä Facebookista ja Twitteristä on tullut tärkeä resurssi katastrofitilanteissa. Embassy of Finland in Tokyo -sivu lienee tuttu jo jokaiselle naamakirjalaiselle. Twitterissä näkyy virtaavaan reaaliaikaista tietoa Japanissa asuvilta suomalaisilta. Eikä tietenkään pidä unohtaa muita palveluita, joiden kautta ihmiset voivat etsiä läheisiään tai ilmoittaa itse olevansa edelleen elävien kirjoissa, tällaisia ovat minun tiedossani ainakin Googlen Person Finder ja Punaisen Ristin Family Links.

Sosiaalisessa mediassa tieto kulkee nopeasti. Esimerkiksi lauantaina tieto Fukushiman reaktorin räjähdyksestä levisi Facebookissa ja Twitterissä ihmisten toimesta jo ennen kuin suuret uutistalot ja verkkolehdet saivat sivunsa päivitettyä. Näkyviin tuli taas kerran myös sosiaalisen median huono puoli eli nopeudesta johtuvat virheet ja ylilyönnit. Ei nopeus vaan luotettavuus! Jos lähdetään halvimmalle mahdolliselle tielle eli kilpailemaan siitä kuka oli eka, seurauksena on vain mahdottomasti epätietoa, jonka oikomiseen menee paljon aikaa ja energiaa.

Säteilyturvakeskuksen arvostelu on viikonlopun aikana ollut kestopuheenaihe. Kieltämättä tuollainen laitos saisi varautua kävijäpiikkeihin palvelimellaan. On myös surkuhupaisaa, että palvelimen kaaduttua perustetun Facebook-sivun seinällä virtaavat ydinvoiman vastustajien viestit ja laitos itse loistaa poissaolollaan. Tiedotus hoidetaan nyt tavallisen nettisivun välityksellä. Eikö Facebook-sivu kannattaisi sulkea, ellei sitä halutakaan käyttää? Silti pidän arvostelun määrää jo kohtuuttomana. Tietty osa siitä näyttää olevan peräisin turhasta panikoimisesta. Miksi ihmeessä esimerkiksi lauantaina olisi pitänyt niin kauheasti tiedottaa siinä vaiheessa kun ihan suoraan sanoen ei ollut mitään täsmällistä tiedotettavaa? Laaksosen haparoivat lausunnot voi nähdä niinkin, että kommentteja kommentoinnin vuoksi peräävät saivat vain sitä mitä tilasivat eli pelkkää spekulointia.

Miksiköhän ihmiset sitten panikoivat siinä määrin, että apteekeista loppuivat joditabletitkin? Palataanpa vielä tuohon halvimman mahdollisen tien periaatteeseen. Erään suuren suomalaisen iltalehden otsikossa todettiin lauantaina, miten "Vakava ydinturma uhkaa maapalloa". Voi hyvänen aika. Minä kysyn nyt, että jos joku liiketaloudellisin periaattein toimiva taho pitää tavoitteenaan paniikin lietsomista, pitäisikö paniikkia sitten laannutella verovaroin ylläpidettävän laitoksen toimesta? Ehkä STUKissa oli lauantaina ihan oikeitakin töitä eikä resursseja riittänyt toppuuttelemaan joditablettien ostajia. Jos väärän tiedon nostattaman paniikin laannuttamiseen tarvitaan jokin valtion virasto, sellainen kai pitäisi perustaa erikseen. Kutsuttakoon sitä vaikka Höppiksentorjuntavirastoksi.

On hienoa, että meillä on netti. On hienoa, että osaavat ihmiset ovat kehittäneet sinne palveluita, joita on helppo käyttää ja joiden avulla kuka tahansa voi välittää tietoa. Vielä kun lakattaisiin asettamasta nopeus oikeellisuuden edelle ja opittaisiin ymmärtämään, että tiedon välittämiseen liittyy vastuu.

PS Mielenkiintoista, että mainitsemani maapallon tuhoa ennustavan artikkelin linkki johtaa nyt aivan toisensävyiseen uutiseen. Mieli teki ottaa kuvakaappaus Facebook-seinältäni, mutta jääköön nyt.

Word 2010, valintaruudun paluu

Wordin lomakekentät, jotka ovat olleet käytettävissä muistaakseni versiosta 7 lähtien, muuttuivat versiossa 2007 sisältöohjausobjekteiksi. Moni lomakekenttien käyttöön mieltynyt käyttäjä oli pettynyt kun sisältöohjausobjekteista puuttui yksinkertainen rasti ruutuun -laatikko, jollaiseen he olivat tottuneet aikaisemmissa versioissa. Käytännössä mitään mahdottoman suurta vahinkoa ei päässyt tapahtumaan, koska vanhat lomakkeet toimivat uudemmissa versioissa ja vanhat lomakekenttätyökalutkin löytyivät kehitystyökalujen välilehdeltä.

Word 2010 -versio tuo lomakkeiden käyttäjille iloisen yllätyksen, sillä Ohjausobjektit-ryhmässä on nyt mukana Valintaruudun sisältöohjausobjekti -niminen kontrolli, jolla kaivattuja rasti ruutuun -laatikoita voidaan liittää Wordilla tehtäviin lomakkeisiin.

Kehitystyökalujen lisävälilehti on edelleen oletuksena piilossa ja versiossa 2010 sen hakemista varten on siirryttävä Wordin asetusten valintaikkunan Muokkaa valintanauhaa -osioon - olenhan muistanut kertoa, että valintanauhan muokkaus on nyt mahdollista ilman suoraa XML-koodin käpälöintiä? Valintaruudun sisältöohjausobjekti on yksinkertainen pieni ruutu, jonka ominaisuuksia voidaan muokata samaan tapaan kuin muidenkin sisältöohjausobjektien.

Nyt kun Microsoftilla on tarjolla mainio Web Apps, tuli tietenkin mieleen kokeilla, josko Wordilla laaditun lomakkeen voisi laittaa verkkoon täytettäväksi. Mikä pettymys: Valintaruuduilla höystettyä suojattua lomaketta ei nähtävästi voi täyttää Web Apps -asiakirjana. Tässä suhteessa Google Apps vie kirkkaasti voiton, koska sillä voi kuka tahansa pienen harjoittelun jälkeen laatia käyttökelpoisen verkossa täytettävän lomakkeen! Skydriveen ladattu valintaruutuja ja tekstikenttiä sisältävä asiakirja voidaan kuitenkin avata paikalliseen työpöytäsovellukseen 32-bittisellä Internet Explorerilla eli Wordilla tehdyn suojatun lomakkeen jakelu onnistuu Skydriven kautta. Yritys avata tiedosto Chromella, Firefoxilla että 64-bittisellä Internet Explorerilla päättyi kuitenkin nolosti virheilmoitukseen. Tähän toivoisi parannusta, sillä en oikein ole valmis nielemään sitä, että haluamani sovelluksen käyttö on selaimesta kiinni.

Kaikenmaailman blogeja

Seuraavassa joitakin yleisiä blogeja koskevia uskomuksia (Uskomus), joihin kerron oman näkemykseni (Mitenkähän on). Aktiivibloggaajia uskomukset luultavasti hymyilyttävät, asioiden muuttumattomuuden kaltaiseen harhaan takertuneita minun vastaukseni luultavasti ärsyttävät. Siitä huolimatta:

Uskomus: Mitään blogeissa kirjoitettua ei pidä ottaa tosissaan. Ne ovat sitä nettikansan jorinaa.

Mitenkähän on: On osattava erottaa omalla nimellä tai tunnistettavalla nimimerkillä julkaistu blogi anoonyymifoorumeista. Tämän eron ymmärtäminen kuuluu mielestäni yleissivistykseen a.D. 2011. Lisäksi blogeja aktiivisesti seuraavan on opeteltava lähdekritiikin taito, mutta sitähän tarvitaan myös lehtiä luettaessa.

Uskomus: Blogeissa kirjoitellaan mitä sattuu. Tieto ei ole luotettavaa kuten suurimmissa sanomalehdistä ja Ylen uutisissa.

Mitenkähän on: Aivan. Yhtä luotettavaa tietoa kuin keväällä 2010 sikainfluenssarokotteesta kerrottu! Olisiko suosittelun luotettavuudella ollut yhtään mitään eroa asiantuntijablogissa vs. sanomalehdessä julkaistuna? Kummatkin kertoivat asioista sen hetkisen tietämyksen mukaan. Paljonkohan on lisäksi asioita, joita sanomalehdet ja uutistalot eivät kerta kaikkiaan tiedä? Ne eivät voi kertoa sen enempää kuin tietävät ja jos niille järjestelmällisesti satuttaisiin antamaan väärää tietoa niin nehän kirjoittavat sen totuutena. Wikileaks on ollut sekä silmiä avaava että puistattava ilmiö! Sitäpaitsi lehden toimittaja voi olla jälkijunassa: Kun suomalainen lehti kertoilee Stpehen Kosslyn -nimisestä neurotietelijästä tammikuussa 2011, blogini kertoo, että minä lueskelin äijän juttuja jo vuonna 2008.

Uskomus: Blogien kirjoittajat ovat katkeria ja kaunaisia ihmisiä, jotka kirjoittavat blogia, koska kukaan ei julkaisisi heidän löpinöitään missään muualla.

Mitenkähän on: Justiinsa niin! Minäkin täällä löpisen ihan mitä sattuu ja jotkut ovat vielä päästäneet minut kirjoittamaan oppikirjoja. Joku roti sentään pitäisi olla kustantajillakin.

Uskomus: Jos blogin kirjoittaja nyt sitten sattuisikin olemaan tolkussaan, blogiin ei ainakaan uskalla kommentoida, koska siellä joutuu napit vastakkain ties keiden kanssa.

Mitenkähän on: Jokainen lukijoitaan ja itseään kunnioittava bloggaaja moderoi kommentit. Kommenteista tulee osa blogin sisältöä siinä missä blogiartikkelikin ja asiaton kommentti on ikävä näky esimerkiksi blogissa ensimmäistä kertaa vierailevan silmiin. On jokaisen oma asia salliiko anonyymikommentit. Itse sallin ne ainakin toistaiseksi, jos ne liittyvät asiaan eivätkä sisällä asiattomuuksia. En salli blogissani rähjäämistä tai solvaamista.

Blogien kuolema on kai jo todettu ennustusvirheeksi. Itselläni on monta enemmän tai vähemmän aktiivista tiliä siellä sun täällä verkossa, mutta jos nyt yhtäkkiä olisi pakko lopettaa kaikki verkkopalvelunsa yhtä lukuun ottamatta, jäljelle jäisi ehkä tämä blogi. On ollut aika mukavaa kun on tavannut ihmisen ensimmäistä kertaa ja nimeni kuultuaan hän sanoo: "Oletkos sinä se Tuolin ja näppäimistön -välistä nainen, olen lukijasi, sinulla on hyviä juttuja."

Kiitos ihanille lukijoilleni, ilman teitä ei näitä juttuja olisi mitään mieltä kirjoitella.