Kun kiireestä tuli kupla on paikoitellen hykerryttävän hauska ja silti se on vakava teos vakavasta asiasta. Se vahvistaa sitä, mitä olen itsekin kiireestä usein ajatellut: Suuri osa siitä on puheella tuotettua, koska on sosiaalisesti suotavaa vaikuttaa kiireiseltä. Tätä Siukonen kutsuu kulissikiireeksi. Samaan aikaan kun toiset puhuvat itselleen kiirettä vaikuttaakseen tärkeiltä, toiset nääntyvät työtaakkansa alle eivätkä ehdi edes puhumaan kiireestään. Pakoon pääsee vain uupumalla riittävästi, sen verran, että pääsee työkyvyttömyyseläkkeelle.
Lainaan lopuksi yhtä mielestäni kirjan pysäyttävintä kohtaa. Se kuvaa hyvin sitä mihin kiirepuheen apinoinnilla on päädytty:
Vastaan kännykkään ja kuulen tutut kysymykset: "Onko paha paikka? Onko kiire?" Vastaan: "Ei, on rauhallista ja hyvä paikka."
Puhelimessa on hiiren hiljaista. Koottuaan itsensä tästä vavisuttavasta vastauksestani, vastapuoli kuulostaa hämmentyneen vaivautuneelta. Niinpä. Nykyinen oletusarvo on, että meillä on kiire, meillä on paha paikka. Tätä kun tarpeeksi kuulee, onttoa slogania alkaa huomaamattaan myös itse käyttää. Herätkää, ihan oikeasti! Jos koko ajan on kiire ja paha paikka, niin kannattaako sellaisessa olotilassa olla puolet valveillaoloajastaan, kolmasosan elämästään? Hetkittäin, kenties. Ja silloinkin vain sikaisolla liksalla tai jonkin suuremman - filosofisen tai aatteellisen - tavoitteen välivaiheena. Muuten ei. Mielestäni.
Mieti tätä! Kannattaako tosiaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti