Pohdintoja kouluttajan manuaalia lukiessa

Joskus keväällä Kosken Reetta jätti viestin Facebook-seinälleni, että meidän molempien blogit on mainittu Katleena Kortesuon Avaa tästä. Käytännön käsikirja kouluttajalle -teoksen lähteiden joukossa. No pitihän sellainen kirja etsiä käsiinsä ja olen iloinen siitä, että niin tein. Kirja antoi enemmänkin kuin sen egohivelyn, että joku on pitänyt blogiani hyödyllisenä.

Heti alkusanoissa törmäsin tuttuun ongelmaan eli kouluttamisen teorian ja käytännön eroon. Katleena kertoo, ettei ole opiskellut kouluttamista päivääkään, mutta lukenut kyllä alan kirjallisuutta ja todennut viisaudet arjessaan usein paikkansa pitämättömiksi. Minulla taas on yliopistotutkinto, jonka pääaine liittyy kouluttamiseen ja samalla tavalla koen, että teoriatieto on joskus hämmästyttävän kaukana käytännöstä. Muistan kun aloittelevana kouluttajana lähdin tekemään aikuiskasvatuksen perusopintoja ja totesin ensimmäisten luentojen jälkeen oman toimintani kaipaavan remonttia. Olin siihen saakka saanut hyvää palautetta koulutuspäivistäni ja voi kauhistus: kun ryhdyin soveltamaan uusia oppeja, palautteet romahtivat. Taso palasi kun lopetin teorian kuuntelemisen. Ensimmäinen kantapään kautta opittu oli siis se, että kouluttamaan oppii parhaiten käytännön työssä. Sittemmin olen todennut, että oppimista koskevasta teoriatiedosta voi ammentaa paljonkin, mutta suodattimeksi tarvitaan kokemusta ja omaa ajattelua.

Avaa tästä on kirjoittajan mukaan tarkoitettu niille, jotka kouluttavat oman työnsä ohella. Silti pitkään koulutustyötä tehnytkin saa siitä paljon. Kirja voisi olla erityisen terveellistä luettavaa niille kouluttajille, jotka 15 vuotta työtään tehneenä kyllä tietävät ja osaavat - ainakin omasta mielestään. Erityisesti pidin siitä, että kouluttajaa rohkaistaan olemaan oman itsensä näköinen. Sain kerran koulutuspäivästä palautetta näillä sanoilla: "Rauhallinen kouluttaja, ei kovin räväkkä." Otin tämän ensin positiivisena mainintana, mutta sitten heräsi epäilys: oliko palaute sittenkään hyvä? Tekikö osallistujan mieli tuoda peili kasvojeni eteen nähdäkseen höyrystyisikö se? Onko rauhallisuus huono puoli ihmisessä aikana, jolloin kaiken pitää tapahtua nopeammin ja nopeammin – pitäisikö siis uskottavan kouluttajankin puhua niin nopeasti, että kuulostaa pikkuoravalta. Katleenan mukaan ei eli jos kokee olevansa enemmän viileän rauhallinen kuin räväkkä, parasta jatkaa omaan tyyliin sopivalla linjalla ja kehittää itseään siitä lähtökohdasta – itsensä kehittämistähän kukaan kouluttaja ei voi lopettaa.

Esitysgrafiikkaa käsittelevä osuus tietysti kiinnosti ja siinä kohdassa totesin, että kovinpa kirjoittajalla on synkkä kuva kyseisestä työvälineestä. "Jos päätät kaikesta huolimatta käyttää dioja" pitää sisällään ajatuksen, jonka mukaan diaesitys olisi aina huonompi vaihtoehto. Näin ei suinkaan ole, mutta esiintyjien pitäisi rohkeammin opetella jättämään diaesitykset pois silloin kun ne eivät ole tarpeellisia. Diaesityksiä käytetään paljon henkisinä kainalosauvoina ja julkisina lunttilappuina. Pahinta on, että näin tekevät luulevat ettei tätä huomaa, mutta huomataanhan se ja taas vahvistetaan käsitystä, että esitysgrafiikka ei voi olla mitään muuta kuin kelvotonta. Se mitä Katleena on kirjoittanut esitysgrafiikan käytöstä, kuvastaa valitettavan yleistä PowerPoint-kulttuuria. Esitysgrafiikka voisi olla tehokkaampi ja toimivampi työkalu mikäli sen ei annettaisi elää omaa elämäänsä.

Suosittelen! Kirja on hyvä henkinen tuki aloittelevalle kouluttajalle, mutta palauttaa kokeneemmankin konkarin maan pinnalle.

Myös Reetta Koski on kirjoittanut blogiartikkelin samasta teoksesta.