Kohtaus: Päähenkilömme istuu kotitoimistossaan. Tietokoneessa on auki pari ohjelmaa, selaimen iGoogle-sivulla on myös avoin TwitterGadget. Tehtävä sattuu olemaan tyyppiä ei-niin-haastava-mutta-pakko-hoitaa. Päähenkilömme tuijottaa synkkänä muumimukia (Vilijonkka), jossa on sentti kylmää triplaespresson päälle tehtyä cappucinoa. Hän painaa hajamielisesti haukotellen Alt+sarkainta siirtyäkseen iGoogle-sivulle, jossa näkee Twitter-kavereiden päivittelevän tuoreinta iltalehden lööppiä. Päähenkilömme menee mukaan ja päätyy siitä arvioimaan Äänestä maajussin söpöin porsas -kisan finaalin ehdokkaita. iGoogle-sivulla olevaan Gmail-gadgetiin tipahtaa ilmoitus Facebookin inboxiin tulleesta viestistä. Sen voi äkkiä katsoa. Facebookista osuu silmiin muutama mielenkiintoinen linkki, tällä kerralla ihan työasioihin liittyvä, jotka pitää katsoa ja tallentaa muistikirjasovellukseen. Twitteriin on ilmaantunut kiintoisa linkki, joka vie uuteen blogiin, josta löytyy puoli tusinaa muuta mielenkiintoista artikkelia ja kaksi linkkiä toisiin uusiin blogeihin, jotka pitää tallentaa omaan syötteenlukijaan...
Tunnin kuluttua tehtävä tyypiltään ei-niin-haastava-mutta pakko-hoitaa on edelleen kesken. Päähenkilömme on ärtynyt ja pahantuulinen. Oma saamattomuus inhottaa.
Kuva: Stock.xchng
Myös artikkelissa Why the Internet Is So Distracting (And What Can You Do About It) kuvaillaan virtuaalihaahuilua. Sen houkuttavuuden erääksi syyksi nimetään aivojen välittäjäaine dopamiini, jonka määrä lisääntyyy television katselun ja pelien pelaamisen kaltaisten nopeita ärsykkeitä tarjoavien aktiviteettien aikana. Kun dopamiinitaso alkaa laskea, ihminen etsii ympäristöstään uusia ärsykkeitä, joilla saisi sen taas kohoamaan. Twitterin suosio on tältä pohjalta aika ilmeinen: Dopamiinishotteja jatkuvalla syötöllä.
Joitakin vuosia sitten oli muotia puhua moniajosta. Ilmeisesti ihmisen kykyä siihen on kuitenkin liioilteltu. Keskittymisen puute johtaa helposti mustavalkoiseen ja pinnalliseen ajatteluun. Yritykset hallita monia tehtäviä yhtä aikaa johtavat myös siihen, että niiden tekemiseen kuluu kauemmin aikaa kuin olisi kulunut pelkästään yhteen keskittyen. Jo omat kokemukset puhuvat tämän puolesta. Tylsä tehtävä, jonka tekeminen fokusoituen veisi 45 minuuttia, voi venyä kaksituntiseksi jos samalla tviittailee, kurkkii Facebook-tilapäivityksiä ja vahtii langattomassa toimistossa risteileviä piuhoja (!) vaanivaa koiranpentua.
Artikkelista Tame the Beast: How To Use Twitter So It Doesn't Suck Up Your Time And Attention löytyy Twitter-ajanhallintaan yksinkertaisia, mutta tehokkaita keinoja:
1) Aseta itsellesi rajoja. Päätä, että tviittaat esimerkiksi puoli tuntia ennen lounasta tai kahvitaukoa tai kahvitauon aikana. Tai tunti työpäivän aluksi ja lopuksi, oman elämäntilanteen mukaan. Jotkut kuulemma tviittailevat odottaessaan lapsia harrastuksista. Keskeistä on, että SINÄ päätät.
2) Tiedosta miksi olet Twitterissä. Ei ole yhtä oikeaa syytä olla yhtään missään, mutta itseään ei pidä pettää. Esimerkiksi oma päätökseni pitää Twitter-tili käytössä oli se, että hoksasin sen olevan hyvä tiedonlähde, mitä se edelleenkin on. En silti halua olla jatkuvasti näpelöimässä jotakin online-laitetta, mistä seuraa, että keskitytään enemmän työasioihin ja jätetään lööppijuttujen kurkkiminen vähemmälle. Vapaa jutustelu tuottaa tuttuuden tunnetta, mutta rajansa kaikella.
3) Välineiden asetuksissa on aina säätövaraa. Ei ole pakko antaa keskittymistä vaaativan tehtävän katketa alituisiin hälytyksiin, piippauksiin ja tilailmoituksiin. Mitä tylsempi työ, sitä suurempi kiusaus on mennä katsomaan mitä tuokin kilahdus taas tuo tullessaan.
4) Omaa tviittailuaan voi tarkastella myös muiden ihmisten näkökulmasta: Annanko jotakin arvokasta toisille? Onko kaikki herjanheitto ihan välttämätöntä? Onko jokainen Mashablen artikkeli pistettävä kiertoon, koska niitä kierrättävät jo niin monet muutkin. Tässä kohdassa onkin haastetta egoillemme, joiden pitää saada se pieni huomiota ja hyväksyntää kerjäävä minä-minä esille joka paikkaan! Sosiaalisessa mediassa näkyvyys on tärkeä asia, mutta eiköhän silläkin ole rajansa.
12 kommenttia:
Omalla pöydälläni on muki, jossa lukee "Vielä kupillinen ja sitten aloitetaan". Välillä tulee mieleen, pitäisikö teettä "Vielä vähän SoMea ja sitten aloitetaan."
Tuo rajojen vetäminen on ainakin itselleni ollut äärimmäisen hyödyllistä. Tweetdeckistä poistin lähes kaikki huomautukset. Enää vain juuri sillä hetkellä ajankohtaiset #kanavat ja omat maininnat tulevat pomppimaan ruudun yläkulmaan. Työteho lisääntyi kummasti.
Varastit mun seuraavan bloggauksen aiheen :D.
Pitää siis keksiä uutta näkökulmaa samaan ajatukseen.
Se oli kai viisi asiaa jotka ihminen pystyy pitämään mielessä. Sen jälkeen menee mahdottomaksi.
Samasta syystä kahdenkaan tuomarin on mahdotonta oikeasti seurata paitsion muodostumista jalkapallossa.
Hyviä lähteitä ja loistavaa asiaa! Esimerkkihenkilön (kuka lieneekään) tapaus kuulostaa harvinaisen tutulta.
Rajojen asettamisen olen Jussin tavoin kokenut itselle hyödyllisenä. Jokin tietty asia pitää saada tehtyä, jolloin TweetDeckit vaan kiinni, niin ei ilmoitukset pompi silmille. Kuitenkin monesti se jää auki ja sitten niitä viestejä luetaan samaan aikaan kun tehdään "oikeita" töitä. Työteho kärsii kyllä.
Jussi: teetä useampikin muki, voit mulle lähettää yhden ;)
Kiitos kommenteista. Minäkin voisin tulla mukaan tuohon mukitilaukseen :)
Olli, kyllä Twitterin ajanhallinnasta riittää moneen blogiartikkeliin. Lisävinkit eivät ole pahitteeksi, joten odotan mielenkiinnolla postaustasi.
Hyvä ja ajankohtainen postaus! Someähky vaanii ja vaatii tietoista toimintaa, voisi kai sanoa itsekuria.
Tviittaaminen voisi olla virtuaalinen kahvitauko, ei sen kummempi. Twitteriin (tai someen yleensäkään tai meiliin) jumittuminen syö aikaa töiltä, ja ajanhallinta on helposti hukassa.
Samaan tapaan kuin puhutaan tiedonhallinnasta voisi kai puhua somenhallinnasta. Mieluummin Twitter-piipahduksia hallitusti kuin epämääräistä, joskin viihdyttävää venyilyä somefoorumeilla.
Viestien lukemisen ja töiden tekemisen välissä on vielä se harmittava välivaihe eli omien viestien lähettäminen; tietysti markkinointitarkoituksessa. Seuraavaksi aion kommentoida sitä, kuinka lisäsin teehen hieman liian paljon sitruunaa...
Tuo on niin totta. Päätin jo joitakin aikoja sitten, että työaikana tweettailut ja facebookit jäävät pois tai ovat mukana vain minimaalisesti. Näin vaikka työpäivä kuluu koneen ääressä ja twiteri toimii myös kännykällä.
Tervehdys ja mukava kun poikkesitte Tiina, Jake ja Timo. Virtuaalinen kahvitauko on hyvä nimitys Twitterille, niinhän sitä työyhteisössäkin rupatellaan niitä näitä kahvitauolla ja sitten lähdetään keskittymään omiin tehtäviin. Ainakin niihin tämä pätee, joilla on se ydintehtävä jokin muu kuin sosiaaliseen mediaan liittyvä.
Olen huomannut, että tämä ja edellinen kriittinen artikkelini on saanut jotkut vetämään hernettä nenään, mutta en ymmärrä miksi pitäisi olla hiljaa epäkohdista, eihän tässä sentään Pohjois-Koreassa tms. eletä. Sosiaalinen media koukuttaa, sen on moni myöntänyt, ja oman itsensä johtamisen taidot nousevat entistä tärkeämmiksi. Keskustelun kautta opimme toisiltamme miten kannattaa toimia.
Taidan ottaa tuon mukitilauksen vakavasti. Pitääpä selvitellä, mistä kannattaa hankkia.
Palaan asiaan.
Olisikin aika hauskaa juoda seuraavan #taskujlk-tapaamisen kaffeet ja teet sellaisesta mukista :)
Mainiota pohdintaa ja kiitos Jussi tuosta TD-viritysideasta!
Vaan entäpäs se näkökulma, jonka mukaan aivot kiritetään seuraavaan ponnistukseen usein jonkin näennäissuorituksen kautta?
Tiedättehän, kun oli pakko lukea tenttiin, jopa ikkunanpesu alkoi kummasti kiinnostaa =) Ehkä SoMe täyttää nyt tuota paikkaa? Mitä mieltä?
Mukana niin ikään mukitilauksessa!
Tervehdys Johanna! Minäkin tunnistan tuon siivoamissyndrooman :) Tosin selviän siivoamisesta näennäissuorituksena huomattavasti nopeammin kuin joskus Twitter-virran seuraamisesta. Twitter menee ehkä osittain töiden kanssa päällekkäin ja rajanveto sille, mikä enää liittyy ydintehtävään jää helposti löyhäksi.
Lähetä kommentti