Metka juttu. Ilman Twitteriä en tietäisi mitä maakuntalehteni Keskisuomalaisen nettisivuilla kirjoitetaan sosiaalisesta mediasta. Tällä viikolla Twitter johdatteli minut artikkeliin, joka käsitteli Facebookin yrityskäyttöä: Moni työnantaja haluaa suitsia Facebookia. Tästä sitten näkyi kommentteja, esim. "pelkoa ilmassa" yms.
Sosiaalinen media on kiinnostava ilmiö, mutta yhtä kaikki pidän tärkeänä kriittisyyttä, vaikka meillä Suomessahan ei voi yhdestä asiasta olla kuin kaksi mielipidettä kerralla: 100 % puolesta tai 100 % vastaan. Joskus tuntuu siltä, että sosiaalinen media on nyt samanlainen hurmosliike kuin e-oppiminen oli vuosituhanten vaiheessa. Siis muistattehan sen ajan kun kaikki hymistellen ja nyökytellen kuuntelivat konstruktivisteiksi julistautuneita konsultteja esittelemässä behavioristisia oppimisympäristöjä. Jään odottamaan kuuman kiven putoamista päähäni.
Mutta maa kutsuu somehörhöjä! Täydellisessä maailmassahan olisi niin, että jokaisella olisi ensinnäkin työtä ja että siinä työssä jokainen voisi kehittää itseään oman alansa ja siinä oman pienen nicheviipaleensa asiantuntijaksi. Asiantuntijuuteen liittyy palava halua oppia koko ajan lisää ja tällaiselle ihmiselle erilaisten nettifoorumeiden hyödyntäminen on elinehto. Osaamisensa kehittämiseen sitoutunut asiantuntijatyöntekijä varmasti osaa ylläpitää tasapainon tuottavan työn ja verkkohauskan välillä, joillekin onnellisille työ on lähes huvia. Valitettavasti maailma ei ole täydellinen. Lukemattomilla työpaikoilla on niitä, jotka ovat töissä vain ja ainoastaan voidakseen "elää" vapaa-aikanaan, kesälomilla ja sitten joskus eläkkeellä, mikä on kieltämättä surullista. Sitä en nyt ryhdy pohtimaan paljonko tästä menee ihmisten ominaisuuksien tiliin ja paljostako on kiittäminen johtamiskulttuuria. Totuus löytynee jostakin noiden kahden väliltä.
Jos esimerkiksi Keski-Suomen sairaanhoitopiirissä Facebookin käyttö on jouduttu kieltämään työntekijän kirjoitettua sinne vitsejä potilaista, sanoisin, että oikein toimittu. Johto ei välttämättä pelkää tai ole vanhanaikainen. Organisaation johdon kuuluu ajatella kokonaisuuksia ja sairaalaympäristössä tuohon kokonaisuuteen kuuluvat potilaat, joiden asioiden salassapitoa koskee lainsäädäntö. Tässä tapauksessa työntekijä osoitti toiminnallaan olevansa kypsymätön työkulttuuriin, johon sisältyy pääsy avoimeen sosiaaliseen mediaan – ikävää, että tästä myös fiksummat kärsivät.
Monesta yrityksestä varmasti löytyy teknofriikkejä, jotka saavat konsulttien myötävaikutuksella älytettyä pomot uskomaan, että hus Facebookiin tai Twitteriin, koska sillä tavoin firma näyttää edistykselliseltä. Mahdollisimman huono syy tehdä yhtään mitään, muuten. Teknofriikki ei välttämättä ajattele vimpaimia pidemmälle, pomo ei ymmärrä vimpaimista mitään eikä välineen käytön laajemmista yhteyksistä senkään vertaa kuin teknofriikki. Vielä on paljon ihmisiä, jotka pitävät esimerkiksi pikaviestin lähettämistä työkaverille töykeänä tai lukevat sähköpostinsa parin päivän välein. Heillä on ihan oikeita työtehtäviä tuolla yrityksissä ja heidänlaisiaan tulee riittämään niin kauan kuin riittää samoin ajattelevia esimiehiä. Näistä lähtökohdistako sitten Facebookiin työaikana? Minua puistattaa!
Sosiaalisen median pohjalta kehitetyt työvälineet ja käytännöt tulevat työpaikkojen arkeen jossakin muodossa jollakin aikataululla. Mutta sosiaalisen median työkäyttö puhumattakaan pääsystä avoimille alustoille työaikana vaatii koulutusta eikä sellaiseksi riitä tietoturvaluento tai "täppä sinne täppä tänne" -periaatteella toteutettu softakoulutus, jonka antaa Facebookissa ikänsä notkunut teejiin poika TET-harjoittelujaksollaan. Kyse on nähdäkseni niin merkittävästä työn tekemistä koskevien ajattelutapojen muutoksesta, että melkein jo tekisi mieli puhua uudesta paradigmasta – kuulostaa tosin mahtipontiselta.
*****
Twitterin kautta löytyi myös mielenkiintoinen keskustelu. Aiheena oli tapa, jolla äskettäin Tampereella pidetyn MindTrek-konferenssin kuluessa Twitterissä keskusteltiin Pekka Himasen esityksestä.
Minulle on kouluttajana itsestään selvää, että palautetta pitää ottaa vastaan ja jopa pyytää. Ja on valmistauduttava esitys/koulutustilanteisiin, mikäli haluaa saada hyvän palautteen. Näkemäni videokoosteen perusteella arvioisin, että Himaselta oli valmistautuminen jäänyt köykäiseksi. Esiintyjä on paikalle saapuneille kuulijoille velkaa sen, että valmistautuu (ks. esim. artikkeli How do you EARN attention when presenting?). Mutta entä periaatteessa: Poikkeaako reaaliaikaisesti annettu palaute jotenkin siitä, minkä saa jälkikäteen? Minusta se poikkeaa yhdessä olennaisessa asiassa: jälkikäteen annettu palaute on arvio kokonaisuudesta. Esityksen aikana annettavasta palautteesta tekee mieli kysyä, että tietääkö arvioija välttämättä mitä arvioidessaan arvioi?
Sekä tapaus Keski-Suomen sairaanhoitopiiri että tapaus Himanen selvästi vahvistavat sen, että koulutusta ja keskustelua hyvistä käytännöistä tarvitaan lisää. Syvällistä koulutusta yrityksissä tarvitsevat sekä esimiehet että alaiset. Esimerkiksi tweettailu isojen tilaisuuksien aikana on jo arkipäivää maailmalla ja käytäntö varmasti leviää. Kuvitelkaapa kun nämä sähköpostejaan kahdesti viikossa lukevat päästetään kommentoimaan reaaliaikaisesti konsernijohtajan puhetta sillä periaatteella kun heidät laitetaan muitakin uusia välineitä käyttämään: Rasti tuohon, kirjaudut sisään ja eikun tekstiä ruudulle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti