Alkukesästä löysin Ville Venäläisen mainion blogin "Opi olemaan" ja sieltä postauksen, jossa hän kertoi kirjasta Solving Tough Problems – An Open Way of Talking and Listening and Creating New Realities. Kirja alkoi artikkelin perusteella kovasti kiinnostaa ja sehän piti sitten lukea.
Teoksen kirjoittanut Adam Kahane on ollut mukana ratkomassa suuria ja vaikeita ongelmia mm. Etelä-Afrikassa, Guatemalassa, Argentiinassa, Baskimaassa, Pohjois-Irlannissa jne. Suosittelen kirjaa johtajille, päälliköille, työntekijöille, yhdistysten toimihenkilöille ja oikeastaan kenelle tahansa, joka haluaa oppia...no, oppia olemaan. Jos kirjan sisältöä yrittää kuvata mahdollisimman lyhyesti, se kertoo vuorovaikutuksesta, vuorovaikutuksen esteistä ja pyrkimyksistä niiden ylittämiseksi. Kahanen ratkottavina olleet ongelmat ovat olleet erityisen vaikeita: kansanmurhia, aseellisia konflikteja yms. Silti teos sopii luettavaksi kenelle tahansa, jota arkisissa ja pienemmissäkin ympyröissä mietityttää miksi ihmisten keskinäinen ymmärrys on välillä niin mahdottoman vaikea asia.
Kahane viittaa useassakin kirjan kohdassa Otto Scharmerin neljään erilaiseen tapaan kuunnella ja puhua. Nämä antoivat minulle paljon ajattelemisen ja itsetutkiskelun aihetta:
Taso 1 –Valikoiva kuunteleminen tai ei-kuunteleminen (downloading), mikä tarkoittaa sitä, että istumme tukevasti omassa poterossamme ja hyväksymme toisen sanomasta vain sen, mikä sopii omiin näkökantoihin. Itse jauhamme tietysti sitä samaa mitä aina ennenkin. Tämä vuorovaikutuksen laji on tyypillistä kun ihminen on vihainen, erityisen itsekeskeinen tai omasta asiantuntijuudestaan häikäistynyt. Kahane mainitsee tässä kuuntelemisen lajissa kunnostautuneiksi myös diktaattorit ja kaikenlaiset fundamentalistit (eipä ihme, että minulle tulee mieleen myös joillakin nettifoorumeilla kukoistava juupas–eipäs -vänkäys käyttöjärjestelmistä).
Taso 2 – Objektiivinen keskustelu. Objektiivisuus sinänsä on useimmiten hyvä asia, mutta äärimmäisen objektiivisuuden vaatimusten vallitessa on hyvin vaikea luoda uutta, koska keskustelijat päätyvät helposti toistelemaan vanhoja ajatuksia ja realiteetteja. Tällä tasolla liikutaan myös hyvin korrektissa ja kohteliaassa ajatustenvaihdossa. Kun olemme kohteliaita, sanomme sen mitä me oletamme muiden haluavan meiltä kuulla. Ilman kohteliaisuutta mistään ei tulisi mitään, mutta liika on liikaa. Kahane esimerkiksi toteaa kohteliaisuuden olevan eräs tapa vaieta!
Taso 3 – Reflektiivinen dialogi, jonka kuluessa olemme tietoisia omista ajatuksistamme ja sanomiemme asioiden vaikutuksesta muihin keskustelijoihin. Olemme myös valmiita kuuntelemaan toista ihmistä myötätuntoisesti, toisin sanoen pyrimme ymmärtämään miksi tuo toinen toimii, kuten toimii.
Taso 4 – Uutta luova keskustelu (generative dialogue) on oman pienen minän rajat ja pelot ylittävää vuorovaikutusta. Keskustelun osanottajat kokevat voivansa saada aikaan jotakin merkittävää yhdessä ja he tiedostavat paikkansa osana suurempaa kokonaisuutta. Ihmiset eivät ole mukana pelkästään valmistellakseen seuraavaa puheenvuoroaan, jolla kumota edellisen puhujan väittämät vaan he suhtautuvat kuulemaansa avoimesti altistuen myös sille pelottavalle asialle, että vuorovaikutus saattaa johtaa muutoksiin.
Blogikirjoituksessaan Haaste 1 – Tietäminen Ville Venäläinen kertoo olleen erityisen pysäyttävää lukea miten kuuntelemisen vaikeus johtuu liiasta tietämisestä (Kahane: " The root of not listening is knowing.") Tietäminen tässä tarkoittaa jyrkkiä käsityksiä, määritelmiä ja uskomuksia siitä, millaisia toiset ovat tai mitä he eivät ole. Kun pohtii erilaisia kokemuksiaan ristiriitatilanteista ihmisyhteisöissä, juuri tämä "tietäminen" tuntuu todellakin olevan yksi konfliktien perusainesosa: Kovin helposti tehdään päätelmiä ihmisistä hajanaisten ja pintapuolisten seikkojen, sattumien, olettamusten ja toisten muodostamien mielipiteiden pohjalta. Pian päätelmät ja mielipiteet ovat vankkaa tietoa siitä, miksi joku toimii kuten toimii ja miten hän tulee jatkossakin toimimaan. Tällaisen "tietämisen" pohjalta sitten tehdään tulkintoja tietämisen kohteen olevan ihmisen tarkoitusperistä ja arvomaailmasta. Ei puhettakaan siitä, että vaivauduttaisiin tutustumaan tähän, josta niin paljon ja varmasti tiedetään.
Tietämisen täyteisen helpon elämän hinta on kuitenkin oma kasvaminen. Tietäminen toki yksinkertaistaa asioita kun voi kaiken kiireen keskellä paahtaa vain eteenpäin omia mielipiteitään huudellen."Tietäväinen" kukoistaa Scharmerin tasojen 1 ja 2 keskusteluissa, tai parempi sanoa "tietäväinen meissä", sillä eihän meistä kukaan ole tästä ominaisuudesta vapaa. Meillä on kuitenkin vapaus pyrkiä tulemaan tietoisemmiksi omasta "varmasta tiedostamme". Villen sanoin:
"On lähes surkuhupaisaa huomata, miten vaikeaa oikea avoin kuuntelu on. Onneksi sitä voi kuitenkin oppia. Pitää oppia tunnistamaan milloin raamittaa toisen ihmisen jonkun stereotypian mukaan tai oman tunnetilansa valossa."Onko ihmiskunta ottanut seuraavan suuren kehitysaskeleensa kun koulujen opetusohjelmiin ryhdytään sisällyttämään omina oppiaineinaan vuorovaikutustaitoja tai omasta ajattelusta tietoiseksi tulemisen taitoja?
4 kommenttia:
Moi Outi ja kiitos hyvästä blogista.
Seuraan itsekin tuota Villen mainiota blogia, mutta kirjaa sen sijaan en ole lukenut. Tämän perusteella voisin laittaa listalle.
Samoja vuorovaikutuksellisia haasteita kohtaan aikuiskoulutuksen kentällä: saan kouluttajana hyvät palautteet kun onnistun vahvistamaan sen mitä oppijat "jo tietävät", mutta mitä hyötyä on koulutuspäivistä jos niissä vain vahvistetaan vanhoja toimintamalleja. Nykyisin yritän miettiä etukäteen miten saan muodostettua säröjä vallitseviin merkitysperspektiiveihin. Pahimmillaan dialogi voi olla omaa asiantuntemusta todentavaa. Miten sitten luoda koulutuksessa refelektiivisen dialogin ilmapiiri? Hmmm
Eräässä työpaikassa meillä koulutttajilla oli tapana sanoa, että saa hyvät palautteet kun pitää "hyvän shown", mikä oli varmasti juuri tuota: Vahvista koulutettavien käsityksiä ja pidä asiat sen verran helppoina, että kenenkään ei tarvitse poistua omalta mukavuusvyöhykkeeltään.
Kahanen teosta lukiessa mietin usein, miten suurin haaste hyvälle vuorovaikutukselle on jatkuva kiire (tai ainakin puhe kiireestä). Reflektiivinen dialogi kun vaatii osallistujien keskinäistä luottamusta, mikä taas vaatisi syntyäkseen aikaa. Ja tällä hetkellähän on niin, että koulutusten kestoa pitäisi koko ajan pystyä lyhentämään. Se ei tosin niinkään haittaa Excelin Pivot-toiminnon läpikäymistä :) mutta työelämässä on sellaistakin koulutusta ja valmennusta, jossa luottamuksellinen ilmapiiri olisi koulutuksen onnistumisen edellytys nr. 1.
Teidän keskustelua joutuu seuraamaan jo lähes hieman punastuen. Kiitos, jos omaa tajunnanvirtani on seuraamisen arvoista. :-)
Ajatus shown rakentamisesta koulutuksesta, sopinee aika hyvin tähän aikaan. Tuo saa minut ajattelemaan yleistä vallitsevaa kulttuurista ilmapiiriä, jossa myös monet parisuhteet päätyvät ennen kuin ovat edes oikeasti alkaneetkaan.
Ihmiset hakevat elämyksiä tai ihastumisia, mutta kuinka moni meistä uskoo syvempään rakkauteen joka rakentuu ajan ja myös kriisien kautta? Sama kaava toistuu muillakin elämän kentillä. Kuunteleminen tapahtuu yhtä lailla suhteessa toisiin kuin itseemme. Miten paljon olemme valmiita kuulemaan toisten eleissä ja sanoissa sitä mitä ne heijastavat meistä itsestämme? Tällaiset asiat määrittävät paljon meidän kasvuamme, mutta kuinka moni meistä on valmis kohtaamaan sen?
Totta. Ristiriitatilanteissa olisi ymmärrettävä nähdä myös itsensä osana ongelmaa, tästä Kahanekin kirjoitti. On vain niin helppoa turvautua selitykseen miten joku tai jotkut (aina kuitenkin muut kuin minä itse) ovat niin hankalia ihmisiä, että mistään ei tule mitään.
Lähetä kommentti